Lemmikit

Me ollaan käyty paripsykoterapiassa. Hankalaa verrata ns. tavalliseen parisuhdeterapiaan kun siitä on aikaa todella paljon, mutta psykoterapiassa kaiveltiin enemmän menneitä ja etenkin asioiden, tilanteiden ja tunteiden taustoja ja keskityttiin avaamaan sitä mistä ongelmat alunperin juontaa. Muistaakseni pariterapiassa lähinnä vaan mietittiin miten kehittää vuorovaikutusta tulevaisuudessa, pohtimatta taustoja niinkään.
Arvokastahan psykoterapia tosiaan on, mutta kun mukisematta maksellaan esimerkiksi auton huoltoja, niin miksemme maksaisi myös parisuhteen huollosta

Onko kokemusta kellään, paripsykoterapia? Miten ylipäätään eroaa normi pariterapiasta? Noin 200 € kerralta hintaa mutta onko sen väärti.

Selvähän se on että jos perheessä ja parisuhteessa on raivokkaita riitoja joka toinen päivä tai viikottain niin että lapsetkin joutuvat pelkäämään niin se ei ole lapsille hyväksi. Mutta tässä ei ole nyt ollut siitä kyse eli Kissimyyr6 meni siinä kohtaa harhaan. Meidän lapsilla on ollut hyvä lapsuus ja se on miehellekin ollut tärkeää koska hänellä sellaista ei ollut.
En minäkään helppo ihminen aina ole ja olen onnellinen että minua rakastetaan silti. Kukaan meistä ei ole täydellinen joten ei toiseltakaan sitä voi vaatia.

Elämässä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Kukaan ihminen ei ole läpeensä hieno ihminen koko aikaa, ja ymmärrän täysin mitä 48 tarkoittaa. Minusta on ihanaa että kelpaan vikoineni päivineni, eikä tarvitse koko ajan pelätä että väärästä nenänasennosta tulee ero. Ja mitä lapsiin tulee, jokainen vanhempi mokaa lastensa kanssa, eikä tarvitse kenenkään pelätä että lapsi traumatisoituu iäksi jos näkee tai kuulee vanhempiensa joskus riitelevän Mistä näitä aivopieruja oikein tulee.

Kissimyyr6, ei mies mitään "valitse olla räyhäämättä" muiden kanssa koska kuten sanoin niin eihän muiden kanssa sellaisia riitoja ja sellaista ahdistusta tule ikinä. Minun kanssa riidellessä on tullut koska joskus riidat menevät niin syvälle.
Ja nyt puhutaan kanssasi jo ihan samoista asioista eli "hyvää kohtelua nimenomaan siinä arjessa", juuri nimenomaan näin meillä on ja se että vaikeuksissa, jotain pahaa sattuessa ja murheissa mies on se peruskallio joka on aina tukena. Ei sitä hyvää arkea hävitä se jos muutaman kerran vuodessa on isompi riita, ei todella. Arjessa ja elämässä on niin paljon muitakin päiviä.

Lapset ei ole ikinä joutuneet huutoa ja riitaa kuuntelemaan ja ovat sanoneet haluavansa juuri sellaisen parisuhteen kuin meillä on eli että rakkautta ja toisen huomiointia ja naurua on joka päivä. Ihan hyvän mallin olemme siis selvästi antaneet.

Se on tosi hyvä että mies (miesoletettu?) valitsee olla räyhäämättä lapsille tai lemmikeille, koska sana satuttaa siinä missä nyrkkikin. Myös sivusta kuunneltuna, tilanne jossa äidille huudetaan on lapsista tutkitusti ihan yhtä kamala kun itse olla sen huudon kohde. Ja lapset huomaa aina enemmän kun aikuiset tajuaa, ne kireät ilmapiirit aistii jo niin pieni vauva, ettei se mistään mitään muuten vielä ymmärrä.

Kolikon toinen puoli sitten on, että hän voisi valita toimia samoin puolisonsa osalta, mutta ei valitse.

Mulle nämä on kynnyskysymyksiä parisuhteissa. Että kohdellaanko sitä puolisoa, jonka siis pitäisi olla se kaikista rakkain, kaikista parhaiten vaiko kaikkein huonoiten (jos on kerran ok huutaa ja loukata vaimoa, mutta samaa ei ikinä tekisi esim. työkaverille, kaupan kassalle tai satunnaiselle vastaantulijalle). Rakkaus on tekoja. Eikä (siis mun mielestä) mitään kukkapuskia ja anteeksipyyntöjä, vaan hyvää kohtelua nimenomaan siinä arjessa ja kun muuten paska lentää tuulettimeen. Silloin pitää tietää että toinen tukee, eikä pahenna tilannetta vielä omalla raivarilla.

Ja mulle tämä on just näin mustavalkoista, ei ole olemassa mitään "melkein ok" huutamista, loukkaamista ja nimittelyä läheisten välillä.

Juuri niin. Eihän nyt kaikki asiat heijastu joka ikiseen tilanteeseen kenelläkään. Jos puolison kanssa joskus hermostuu niin se ei tarkoita että alkaa huutaa pomolle tai kaupan kassalle tai lapselle tai lemmikille.
Olemme myös opetelleet välttämään riitoja eli toisin sanoen tilanteiden päästämistä niin pitkälle. Aika hyvin onnistuttukin. Ei siitä omasta mielipiteestäkään aina tarvitse tappiin saakka kiinni pitää eikä olla olevinaan aina oikeassa. Riidan voi lopettaa myös todeten että tästä olemme eri mieltä. Tätä opettelemme molemmat.

Mä olen riidellyt elämäni aikana lapsuuden jälkeen ainoastaan kumppaneiden kanssa. Ja oman lapseni. En ole koskaan riidellyt aikuisena kavereiden kanssa tai töissä. Nykyään en riitele edes kumppanini kanssa Ei ole mitään syytä.

Ei tässä nyt mistään pikkuisista Strömsö-ärsytyksistä ollut kyse vaan isoista ja syvälle menevistä riidoista. Ei miehellä ole ollut koskaan mitään tarvetta riidellä työpaikalla tai lasten tai lemmikkien kanssa niin kuin minun kanssani joka en myöskään ole täydellinen enkä aina niin helppo ihminen. Tuskin sinäkään riitelet työkaverin kanssa samoista asioista samalla tavalla kuin kotona puolison kanssa? Vaikka ehkä joku niinkin tekee. Minä esimerkiksi en ole riidellyt työkavereideni kanssa koskaan, en ikinä vaikka olisivat kuinka ärsyttäneet. Silti vaan omatkin tunteet kuumenee joskus oman puolison kanssa. Harvoin mutta kuitenkin. Se on elämää.
Että ei ole menneet lemmikit eikä lapset rikki millään tavalla. Ja koska tunnen tuon miehen niin tiedän että hän minua rakastaa ja arvostaa. Kuten minäkin häntä. Tottakai mieluusti eläisin ilman riitoja ikuisesti. Asiat ei vaan aina ole niin yksinkertaisia.

48h kirjoitti:Emme ole suhteen alussa enkä aio JSS. Olen tottakai sanonut miehelle monesti etten kestä tuollaista huutoa ja haukkumista mutta asiat ei ole aina niin yksinkertaisia. Hyvä jos joku kykenee muuttumaan naps vain mutta kaikki ei siinä onnistu. Miehellä oli hyvin traumaattinen lapsuus ja nuoruus ja voimakkaat ahdistumiset riitatilanteissa tulee sieltä. Menee taistelumoodiin jossa ainoa mihin pystyy on "yrittää pärjätä vastustajalle". Ja koska tunnen hänen lapsuudenperheensä lukuunottamatta niitä jotka kuolivat traagisesti jo miehen ollessa lapsi niin en ihmettele että sieltä on jäänyt traumoja. Mies on aikuisena muutaman kerran aloittanut psykologikäynnit mutta se tekee hänellä niin pahaa että on jäänyt kesken. On siis muun muassa oksentanut kesken asioiden käsittelyn. En voi pakottaa häntä siellä käymään.

Muuten mies on ihana ja rakastettava ihminen joka näyttää myös oman rakkautensa. Ja tiedän että hän rakastaa todella paljon ja että olen hänelle äärimmäisen tärkeä. Hän on hellä ja huomaavainen ja tukena kuin kallio. 99% arjesta siis täysin päinvastaista kuin riidat on. Ja paljon pystytään puhumaan ongelmista ja ratkomaan ristiriitatilanteita ilman riitaa. Mutta jos jostain syystä riita menee syvälle niin mies menee omaan kuoreensa ja muuttuu täysin.
Mutta riitoja ei ole usein ja elämä on liian lyhyt siihen että heivaisin rakkaan ihmisen sen takia että riidoissa hänellä nousee vanhat traumat pintaan. Kukaan ei ole täydellinen.

Valintoja, valintoja. Ihminen oppii uusia toimintamalleja. Jos katsoo, että se toinen on sen arvoinen.

Ja se minua tuollaisessa kuviossa risoisi: ei se että toinen epätäydellisenä ihmisenä joskus sanoo väsyneenä tyhmästi, vaan se ettei valitse hillitä itseään, vaan uudelleen ja uudelleen loukkaa. Kun samalta ihmiseltä varmaan muuten itsehillintä onnistuu, koska vailla sitä olevat päätyy aika äkkiä joko linnaan tai hautaan (tai ainakin koulut jää kesken ja työpaikoista tulee potkut, kun ekan kerran kaikki ei menekään kuten Strömsössä, eikä hermo sitten kestäkään). Ja sitten ne lapset ja lemmikit....mitä sitten kun ärsytyksen kohde on pieni ja helposti rikkimenevä, mutta itsehillintähalua ei ole...vai valitseeko puoliso silloin olla satuttamatta.

Mutta kukin valitsee itse, mitä elämältä haluaa.

Ymmärsin että tästä erimielisyydestä keskusteleminen on riitelyä. En tiedä onko heillä se keskustelu sitten aina välittömästi näitä tässäkin ketjussa kerrottuja riitelemistapoja. Ja voihan joku pitää riitelyä ok- juttuna joka kuuluu päivittäiseenkin elämään, eikä ajattele sen olevan aina hirveä spektaakkeli.
ap

Hieman erikoinen näkemys ap:n kaverilla. Miten tää kaveri perusteli näkemystään? Jos siis ymmärsin oikein, eli jos toinen tykkää tv-sarjasta ja toisen mielestä se on tosi huono, niin se olisi riita? Toki jotkut saakin riidan aikaiseksi melkein mistä tahansa, mutta silti.
Meillä jotkut keskustelunaiheet on "kiellettyjä" siksi, ettei niistä seuraa mitään hyvää, ei ainakaan samanmielisyyttä. Politiikka on yksi tällainen. Ja jotkut remonttiasiat mutta ne ratkeaa siten että päätän ja teen itse

Emme ole suhteen alussa enkä aio JSS. Olen tottakai sanonut miehelle monesti etten kestä tuollaista huutoa ja haukkumista mutta asiat ei ole aina niin yksinkertaisia. Hyvä jos joku kykenee muuttumaan naps vain mutta kaikki ei siinä onnistu. Miehellä oli hyvin traumaattinen lapsuus ja nuoruus ja voimakkaat ahdistumiset riitatilanteissa tulee sieltä. Menee taistelumoodiin jossa ainoa mihin pystyy on "yrittää pärjätä vastustajalle". Ja koska tunnen hänen lapsuudenperheensä lukuunottamatta niitä jotka kuolivat traagisesti jo miehen ollessa lapsi niin en ihmettele että sieltä on jäänyt traumoja. Mies on aikuisena muutaman kerran aloittanut psykologikäynnit mutta se tekee hänellä niin pahaa että on jäänyt kesken. On siis muun muassa oksentanut kesken asioiden käsittelyn. En voi pakottaa häntä siellä käymään.

Muuten mies on ihana ja rakastettava ihminen joka näyttää myös oman rakkautensa. Ja tiedän että hän rakastaa todella paljon ja että olen hänelle äärimmäisen tärkeä. Hän on hellä ja huomaavainen ja tukena kuin kallio. 99% arjesta siis täysin päinvastaista kuin riidat on. Ja paljon pystytään puhumaan ongelmista ja ratkomaan ristiriitatilanteita ilman riitaa. Mutta jos jostain syystä riita menee syvälle niin mies menee omaan kuoreensa ja muuttuu täysin.
Mutta riitoja ei ole usein ja elämä on liian lyhyt siihen että heivaisin rakkaan ihmisen sen takia että riidoissa hänellä nousee vanhat traumat pintaan. Kukaan ei ole täydellinen.

Vieras kirjoitti: Omasta mielestäni eri mieltä oleminen ei ole riitelyä.
ap

Ei lisättävää.

Kiitos kaikille mielipiteistä
Me ollaan siis mieheni kanssa molemmat sitä mieltä ettei riidellä koskaan, mutta kun asiasta puhuttiin muutaman kaverin kanssa, niin tuli selväksi juuri tämä että riitely on todella vahvasti katsojan silmässä
Mun kanssa ei voi riidellä ollenkaan niin että paiskoo tavaroita ja huutaa kurkku suorana, tai haukkuu minua. Yrittää voi, mutta se on kyllä ensimmäinen ja viimeinen kerta.
Kun aloimme olemaan yhdessä niin erimielisyyksiä oli toki, ja silloin sitten vain keskusteltiin keskustelun perään että mikä kummallekin on ok.
Nyttemmin ei ole vuosiin ollut mitään sinne viittaavaakaan. Moni asia saa toisilla kitapurjeet lepattamaan, rahankäyttö, alkoholin käyttö, siivoaminen, liian vähä yhteinen aika jne. Meillä nämä asiat on selvitetty yhdessä riitelemättä, ja molemmat tietää mitä mieltä toinen on, joten ei ole tarvetta riitelylle. Yhden kaverin mielestä jo pelkkä keskustelu on riitelemistä jos siinä ollaan eri mieltä, joten hänen mielestään mekin mieheni kanssa siis riitelemme välillä kun olemme eri mieltä. Omasta mielestäni eri mieltä oleminen ei ole riitelyä.
ap

Mä olen elämäni aika seurustellut ja asunut sekä miesten että naisten kanssa. Jos aivan karkeasti yleistän, niin hirveän usein varsinkin miehet tekee selväksi jo tosi varhain, että he eivät sitten siedä minkäänlaista riitelyä tms. Tämä saattaa johtaa siihen, että varsinkin jos toinen osapuoli on vähänkään mielyttämisenhaluinen, epävarma tms, niin hän menee lukkoon eikä uskalla sanoa oikein mitään, ettei se vaan vaikuttaisi riidan haastamiselta. En edes oikein tajunnut tätä, kuin vasta joskus vuosia sitten, kun juttelin ystäväni kanssa, joka vetää eroseminaareja ja hän sanoi, että ihan hirveän usein se suhteen vaikenemis- ja tukahduttamiskulttuuri luodaan ja suhteen alussa ja juuri tällaisella yksipuolisella ilmoituksella. Alun huumassa kukaan ei kyseenalaista sitä ja myötäilee itsekin, että "joo, en mäkään sellaista siedä" ja sen mukaanhan sitten on mentävä, kun on jo itsestään sellaisen kuvan antanut. Usein nämä sitten puhkeaa vasta vuosien päästä ja joskus kuulemma vasta eron jälkeen ihmiset kertovat, etteväti ole uskaltaneet sanoa, että mikä kaikki mättää. Ylipäänsä sana riitely tai riita on sellainen, mitä monet ihmiset melkein kuollakseen pelkää, koska kuvitellaan, että se olisi sama asia kuin se, että suhde olisi huono tai että siinä menisi huonosti. Tosi asiassa kuitenkin on monia syitä, miksi esim. riitelemättömyys ei ole välttämättä mitenkään hyvä asia. Itse henk. koht. jopa haluaisin nähdä kaikki ihmiset joskus vihaisina tai riitelevän (en jatkuvasti enkä usein), koska se kertoo siitä ihmisestä tosi paljon. Sitä voi uuden ihmisen kanssa riidan päätteeksi myös ajatella, että "vau, osaapa se riidellä siististi, että tässä oli tosi hankala asia, mutta vitsi miten hienosti tämä sitten kuitenkin lopulta meni" tai sitten ihmisestä voi nähdä puolia, mitä ei koskaan enää halua nähdä. Ja ne puolet on siinä ihmisessä, vaikka sitten sen jälkeen sanottaiskin, että "mä en sitten muuten ikinä enää suostu riiteleen sun kanssa". Mä olen aina sanonut, että ihmistä ei tunne ennen kuin siitä eroaa, mutta en mä koe tuntevani silloinkaan jos en oikeasti olisi koskaan riidellyt hänen kanssaan. Jotkut suhteet ovat loppuneet sen vuoksi, miten riita on esim. avannut silmiä sen toisen ihmisen suhteen ja toiset suhteet taas vahvistuneet, kun on huomannut miten iso ihminen se toinen on ja riita ei mene rumaksi siitä huolimatta että korotetaan ääntä, huudetaan jne. Itse uskosn että todella moni tulehduttaa kommunikaation jo suhteen alussa kertomalla yksipuolisesti sääntöjä siitä, miten toisen pitäisi olla, moten riidellä, mihin aikaan päivästä saa puhua vaiheista asioista jos ollenkaan jne. Jos kukaan ei lyö eikä puhu rumasti tai muuten vahingoita ketään tai mitään, niin mun mielestä ihmiselle pitäisi antaa tilaa ilmaista itseään sillä tavalla kuin hänestä tuntuu. Musta etukäteen on turha luoda sääntöjä ja ekan riidankin jälkeen ne pitäisi olla yhteisiä sääntöjä eikä sanelupolitiikkaa.

"Mutta alku on suhteessa se aika jolloin vakiintuu pelisäännöt. Korni vertaus mutta sama kun koiranpennun kanssa, helpoimmalla pääsevät kaikki, jos heti alkuun tehdään selväksi, mikä perseily ei ole ok. Ja pidetään siitä kiinni, ei tyhjiä uhkauksia."

Tuo yllä oleva on niin totta! Itselläni on ollut ongelmana rajojen asettamisen vaikeus. Olen niellyt jos jonkinnäköistä perseilyä sillä ajatuksella, että en tahdo riidellä pikkuasioista ja eihän se toinen varmaan mitään kovin pahaa kuitenkaan tarkoita. Mutta jos rajoja ei aseta heti suhteen alussa, joutuu helposti kynnysmatoksi. Sitten lopulta on mitta täynnä sitä kynnysmattona olemista ja suhde on sitten siinä. Yritän opetella vastaisuudessa sanomaan heti kättelyssä, että minulle ei puhuta tuohon sävyyn!

48h kirjoitti:

akka kirjoitti:Riitelynä pidän sellaista erimielisyyttä, jossa tunteet nousevat pintaan ja purkautuvat ulos.

Meidän suhteessa riidat on aika raastavia. Mies oppi lapsuuskodissaan että riidan tarkoitus on sanoa eli huutaa kurkku suorana toiselle niin paha loukkaus kun ikinä keksii. Voittaja on se joka saa sanottua niin pahasti ettei toinen kykene sanomaan mitään enään. Riita on vaan riita eikä siinä sanottuja asioita pidä ottaa tosissaan ja anteeksi ei tarvi pyydellä koska ei sanoja tarkoittanut. Riitaa ei tarvitse puhua jälkeenpäin selväksi vaan riidan jälkeen elämä jatkuu normaalisti.

Huh huh. Miten olisi pp:n klassikko, JSS? Niin mä olisin tehnyt. Meillä miehellä oli myös takama paitsi riitaisa ero, niin opittuna tapa että se joka huutaa koviten voittaa, ja että se on riidan tarkoitus, toisen voittaminen.

Ekana vuonna sitten hän muutti tapansa (nyt yhteisiä vuosikymmeniä), fiksuna kaverina tajusi ihan itsekin, ettei toi malli toimi. Ja enimmäkseen pelkästä mun esimerkistä, jos toinen pysyy rauhallisena ja hakee molemmille toimivaa ratkaisua niin se voi tarttua, yksin ei ole kiva huutaa (muuta kun ihan seinähullun mielestä). Kerran taisin sanoa suoraan, että minulle ei huudeta edes syystä, saati syyttä.

Mutta alku on suhteessa se aika jolloin vakiintuu pelisäännöt. Korni vertaus mutta sama kun koiranpennun kanssa, helpoimmalla pääsevät kaikki, jos heti alkuun tehdään selväksi, mikä perseily ei ole ok. Ja pidetään siitä kiinni, ei tyhjiä uhkauksia.

Ja mikäkö oli tämän avautumisen pointti? Se että elämä on lyhyt, ihan liian lyhyt jotta kannattaisi hukata aikaa suhteessa jossa toinen ei pohjimmiltaan välitä. Koska jos hän välittäisi, hän olisi jo muuttanut käytöstä jonka turmiollisuudesta on sanottu tosissaan, saati vielä monta kertaa.
Ja joo, jos ihminen on niin imbesilli että toistaa sokeasti lapsuutensa mallia vailla mitään omaa vastuuta mistään, niin onko tämmöinenkään ihminen häävi kumppani.

Meillä ei riidellä mistään yleisistä asioista tai mielipiteistä, riidat on aina henkilökohtaisia loukkaantumisia/suuttumisia. Mä en korota ääntä ikinä, mies teki niin alunperin, mutta kun ilmoitin ettei mulle huudeta kuin kerran, niin on suht onnistuneesti osannut muuttaa räyhäämistään vähemmälle voluumille.

Meillä räjähtää syystä x suunnilleen kerran viikossa, mikä on aivan liian usein. Koska minä kerään ja kerään sitä v*tutusta ja mies ei taas ole kovinkaan hyvä keskustelemaan ”huonoista” asioista, niin lopputulos on iso poks, kerta viikkoon. Nyt yritetään uutta mallia, kumpikin laittaa ylös viikon aikana tulleet pohdinnat, suuttumiset, ärsyyntymisen, surut jne ja kerta viikkoon käydään ne läpi ja toisen on oltava oikeasti läsnä ja kuunneltava. Siitä sitten yritetään ratkaista jos ratkaistavaa on, jos ei ole niin hyvä. Saa sitä toki sen viikon aikana em asioista jutella, mutta usein on ties mitä häiriötekijöitä ja kiireitä mitkä ei ainakaan ADHD miehen keskittymistä asiaan auta, joten tilanteen rauhoittaminen vain ja ainoastaan tätä varten on nyt kokeilussa.

Mä en ole koskaan ajatellut, että me riideltäisiin paljon, mutta varmaan sitten kuitenkin riidellään. Silmiä avaava keskustelu.

Tänään ollaan riidelty mm. windfall-verosta, eräästä ilmastonmuutokseen liittyvästä yksityiskohdasta, käyttöveden lämpötilasta ja siihen liittyen legionellariskistä, eräästä varmuuskopioinnin tekniikkaan liittyvästä asiasta ja mistähän vielä?

Eikä ole ollut mitenkään normaalista poikkeava päivä.

akka kirjoitti:Riitelynä pidän sellaista erimielisyyttä, jossa tunteet nousevat pintaan ja purkautuvat ulos.

Tämä. Pelkkä eri mieltä oleminen ja ehkä vähän tiukempikaan keskustelu ei ole riitelyä jos siinä ei ole ns tunnetta mukana. En pidä riitana myöskään vaikka kotitöistä nalkuttamista vaikka siinä toinen jotain tiuskaisisi takaisin.

Meidän suhteessa riidat on aika raastavia. Mies oppi lapsuuskodissaan että riidan tarkoitus on sanoa eli huutaa kurkku suorana toiselle niin paha loukkaus kun ikinä keksii. Voittaja on se joka saa sanottua niin pahasti ettei toinen kykene sanomaan mitään enään. Riita on vaan riita eikä siinä sanottuja asioita pidä ottaa tosissaan ja anteeksi ei tarvi pyydellä koska ei sanoja tarkoittanut. Riitaa ei tarvitse puhua jälkeenpäin selväksi vaan riidan jälkeen elämä jatkuu normaalisti.

Minun lapsuuskodissani pidettiin mykkäkoulua. Toiselle ei saanut koskaan sanoa pahasti ja yleisintä oli että oltiin vain mykkäkoulussa aikansa. Mistään ei puhuttu ja mitään ongelmia ei selvitetty. Tavallista oli vaikka että äiti oli suuttunut minulle lapselle mutta se näkyi vain mulkaisuina, halveksivana ilmeenä, tukkapöllynä. Turhaa yritin kysyä mistä oli suuttunut koska hän piti mykkäkoulua. Ääntään meillä ei saanut korottaa koskaan.

Aika moinen kulttuurien yhteentörmäys oli kun alettiin seurustella näin erilaisilla taustoilla. Riidassa olen valitettavasti oppinut huutamaan koska muuten en saisi ääntäni läpi miehen huudosta. Mutta en koskaan sano mitään mitä en tarkoita. Mies valitettavasti sanoo edelleen tosi rumasti suuttuessaan. Taustalla kova ahdistuminen riidasta ja riidan pelko ja sitten käyttäytyy miten sattuu. Näistä kyllä puhutaan jälkeenpäin mutta ilkeät sanat jää minulla mieleen ja eihän ne katoa vaikka toinen anteeksi pyytääkin.

msk kirjoitti:

Vieraampi kirjoitti:Osa on vastannut kysymykseen osa on kerotonut, että heillä ei riidellä.

Ja joku tulee kertomaan sen ihan kuin sitä ei jokainen osaisi tästä ketjusta lukea.
Sinä et kertonut omasta puolestasi kumpaakaan.

Komps msk. Lisäyksellä että alussa vakiintuu se tapa millä riidellään. Meillä äänen korotukset oli oikeastaan vain ekana vuonna, sitten molemmat hahmotti että siinä tunnemyrskyssä ei edes kannata puhua, kun kaikki pitää jutella myöhemmin sitten vaan uudelleen.

Meillä muuten potentiaalinen riita kuolee nykyään aina siihen, että (aika vuorotellen) se kuka on vähemmän tohkeissaan/väsynyt alkaa heti oikeasti etsiä sitä molempien kannalta toimivaa ratkaisua. Ei siinä sitten pysy se toisenkaan kiukku, kun näkee että toinen yrittää tosissaan etsiä ratkaisua, eikä vaan auo päätä ja yritä voittaa. Jotenkin loppuu tuuli purjeista.

Sitten se auttaa, kun tuntee toisen niin hyvin, kun yhteistä taivalta kertyy kunnolla. Olen alkanut uskomaan siihen Stephen Kingin väitteeseen, että pitkässä avioliitossa lopulta tieto kulkee jonkinlaisen henkisen osmoosin kautta, ilman että täytyy kertoa asiaa toiselle. Kolikon toinen puoli on, että mikään ei jää salaan. Enkä tarkoita vaan tilannetta että tunnistaa että nyt tuolla on nälkä (joka tekee hänet ärtyneeksi) ja tunkee omenan suuhun ennenkuin jatketaan juttua, vaan kyse on paljon enemmästä.

piku kirjoitti: Itsehillintää olen koko parisuhteen ajan (yli 22 vuotta) treenannut, edistyminen on hidasta mutta varmaa, eläkkeellä olen sitten varmaan jo ihan zen.

Meillä taas pn käynyt niin päin, että temperamenttinen mies on vuosikymmenien aikana oppinut itsehillintää ja muuttunut hyväntahtoisemmaksi ja "helpommaksi" kanssaeläjäksi. Minä puolestani olen alkanut ärsyyntyä helpommin ja ruvennut korottamaan välillä ääntä. Sitä en tehnyt koskaan silloin, kun lapset vielä asuivat kotona. Komensin kyllä, mutta en äksyillyt. Nykyään kärsivällisyys joskus loppuu.

Riitelynä pidän sellaista erimielisyyttä, jossa tunteet nousevat pintaan ja purkautuvat ulos.

Vieraampi kirjoitti:Osa on vastannut kysymykseen osa on kerotonut, että heillä ei riidellä.

Ja joku tulee kertomaan sen ihan kuin sitä ei jokainen osaisi tästä ketjusta lukea.
Sinä et kertonut omasta puolestasi kumpaakaan.

Mulle riitely on väittelyä tunnepitoisempi kiista. Eli enemmän ihmiset riitelee kuin asiat. Usein myös tunteet enemmän mukana, loukkaannutaan toisen sanomisista ja loukataan tai ärsytetään toista, jopa tahallaan.
Jokaisessa parisuhteessa riitely on varmaan vähän erilaista. Siihen vaikuttaa kuitenkin ihmisten persoona ja temperamentti, millainen riitelijä on.

Osa on vastannut kysymykseen osa on kerotonut, että heillä ei riidellä.

Ne riidellään harvoin, koska mies ei lähde riitelyyn. Minusta riitely vaatii molemmilta vähintään hyvin ärsyyntyneen mielentilan. Itselläni se tulee ja menee helposti ja usein, miehellä hyvin harvoin. Yleensä riidellessä ei huudeta, puhutaan vain vihaisella äänellä. Joskus varmasti huudettukin, mutta noinniinku pääasiassa. Ollaan lähes 24/7 yhdessä.
Inhoan riitelyä, koska itse kiihdyn niin nopeasti enkä ole siinä mielentilassa enää kovin mukava. Itsehillintää olen koko parisuhteen ajan (yli 22 vuotta) treenannut, edistyminen on hidasta mutta varmaa, eläkkeellä olen sitten varmaan jo ihan zen.

^Joo en mä teitä tarkoittanut! Vaan kommentiksia siihen ajatukseen, että huutaminen tai meuhkaaminen olisi ainoa keino määritellä riitaa.
Puhe siis täysin yleisellä tasolla, ei minusta, meistä tai teistä

Umac kirjoitti:Ihmiset tosiaan riitelee hyvin erilaisilla ja hyvinkin vahingoittavilla tavoilla, pitämättä ääntäkään. Eli äänekkyys tai äänettömyys ei itsessään riitä määrittelyksi. Pelkästään henkisen väkivallan alta löytyy mm. mykkäkoulu:
https://nollalinja.fi/mika-on-vakivalta ... gIwEvD_BwE

No meillä ei harrasteta noitakaan, ei vaan oo ollut tarvetta moiselle. Kummallakin on kokemusta toki tuollaisistakin suhteista ja ollaan aikoinaan puhuttu miten minkäkin kokee ja sovittu että jos joku vaivaa tai hiertää, niin ottaa vaan sitten heti puheeksi ja jutellaan se pois.

Autossa tulee hölistyä ehkä eniten, kun ollaan ”yhdessä retkellä” ja se voi olla vaikka kauppareissu
Lapset on oppineet ton myös, autossa ne puhuu ja kyselee juttuja.
Juuri eilen juteltiin teinien kanssa parisuhteista, hyväksymisestä, itsensä arvostamisesta, siitä ettei ole oikein että toinen yrittää muuttaa toista, kiristää millään, on mustasukkainen tai määräilevä, kaikki sellaista mitä ei tarvitse katsoa yhtään.

Mekin ollaan kumpikin omalla tavallamme kummallisia ja toisen mielestä ihaninta mitä maailmassa on.

Hurtta kirjoitti:Joko me ollaan tosi kummallisia, tai sit vaan hyvin sopivia.
Käytännössä on 24/7 symbioosi, joitain tunteja lukuunottamatta.
Kohta 8v jaettu jokseenkin joka hetki, kun mä oon töissä, ollaan yhdessä, kotona yhdessä, lomalla yhdessä jne.
Paskalla sentään käydään yksin
Toki me voidaan olla saman talon eri kerroksissa ja puuhata omia juttujamme, muttei kuitenkaan olla sen kauempana.
Kesällä saa vähän enemmän etäisyyttä kun mä meen kalaan, mutta aika näköetäisyydellä silloinkin.

Mutta ei me riidellä, harvoin tarvii mistään edes ”keskustella”. Ääntä ei koroteta kuin koirille jos joku tekee jotain todella sopimatonta.

Sama täällä. Paitsi että ei olla yhdessä 24/7, kummallakin on oma työ, mies ei työskentele etänä. Mutta kaikki vapaa-aika ollaan yleensä yhdessä ja tehdään paljon asioita yhdessä. Ollaan hvin monista asioista aivan samaa mieltä. Kaikesta ei olla mutta ei senkään vuoksi tarvitse riitelemään alkaa.