Hovarontti kirjoitti:Meidän vanha hoffi oli kovin huumorin tajuinen näiden varkaus juttujen kanssa mm: kun kysyin tyhjästä leipäpussista että mikähän tuo mahtanee olla? Niin koira istui pussin päälle ja katseli kovasti hämmästellen ympärilleen, että sori en näe mitään, mistä puhut?
Setterin kanssa meillä oli omat sopimukset. Sehän oli tyttären koira ja tuli mulle osa-aikaisesti asumaan 10-vuotiaana. Siihen asti niillä oli aina ollut koiraportti keittiön oviaukossa. Tai keittiön ovi kiinni ja kahva ruuvattu irti.
Aattelin mun luona sitten vanhaa koiraa opettaa pois ruokarosvoudesta ja jätin välillä vapaan pääsyn keittiöön.
Roskikseen sille piti jättää hieman dyykattavaa (muttei liikaa) ja kotiin tullessa sanoin aina et "nyt pidetään tupatarkastus". Setteri sitten huolestuneena seurasi mun kiertäessä ympäri kämppää. Tarkastuksen päätteeksi otin sen eteeni istumaan, vaadin katsekontaktin ja rauhallisesti kerroin "nyt on mennyt hienosti, tuon verran saa dyykata". Silloin se itsestään ylpeänä heilutti häntää.
Tai "ei ole mennyt ihan putkeen, noin paljon ei saa roskia levitellä". Jälkimmäisessä vaihtoehdossa setteri kyllä katsoi kohti (koska vaadin), mutta räpsytteli silmiään kiinni kuin sanoen "en halua kuunnella ".
Ja oli paljon niitäkin päiviä, jolloin setteri oli vain avannut roskiskaapin oven, vähän nuuskutellut, muttei ollut ottanut mitään. Silloin pääsin kehumaan kunnolla.
Ja tällä täysin tieteellisellä koulutusmetodilla

sen ruokarosvous plus roskien levittely tosiaan väheni niin paljon, ettei tytär meinannut uskoa. Siellä se varasti aina kaiken ruuan mihin pääsi käsiksi, sekä levitti kaikki roskat.
Mihinkään nollatoleranssiin mekään ei tietty päästy, mutta niin pitkälle että pystyin luopumaan koiraportista kokonaan. Ja lopulta riitti, kun pystypakastimen oven eteen jätti vain keittiön tuolin, ei siirtänyt sitä.
Mulla saattoi keittiön avohyllykössä olla jopa kuivaruokia ja ne saivat enimmäkseen olla rauhassa - joskus toki setteriltä vähän lipsahti.
Ja kyllä se itse ymmärsi, milloin ei mennyt ihan putkeen. Kerran kotiin tullessa avasin oven ja samalla sekunnilla setteri ryntäsi mun ohi täyttä vauhtia yläkertaan - sinne se ei mennyt koskaan yksinään. Muutenkin aina kotiin tullessa se tervehti ylitsevuotavan iloisesti. Ihmettelin, mikä nyt on, kunnes näin olohuoneen.
Kaikki, siis ihan kaikki, mitä se oli keittiöstä saanut käsiinsä, oli levitetty ympäriinsä. Ylhäällä avohyllykössä ollut proteiinijauhepussikin. En sanonut mitään, aloin vaan siivoamaan ja koko sen puolituntisen urakan aikana setteri oli hipihiljaa yläkerrassa.
Viime kesänä, kun perhoskoira poistui laumasta, jotenkin vaan tiesin että setterin ruokarosvous palaa. Ja niinhän siinä kävi. Se eli perhosen jälkeen vielä pari kuukautta ja otin siksi ajaksi koiraportin takaisin keittiön oviaukkoon.