Tutkimus: Puppyblues joka toisella

[puppies]

Tutkimus: Joka toinen koiranomistaja kokee puppy bluesia - silti se hävettää

http://yle.fi/a/74-20080420


Tästähän on puhuttu jo pitkään ja tämä on monille tuttu juttu. Kaikki eivät koe pentuaikaa auvoisana ja ihanana vaan raskaana, rasittavana, turhauttavana ja vaativanakin. Välillä pennun ottaminen jopa kaduttaa ja tekee mieli palauttaa koko pentu, tai ainakin tulee mietitttyä oliko pennun ottaminen sittenkin virhe. Tutkimuksen mukaan puppy blues menee kuitenkin ohi viimeistään viidessä kuukaudessa.

Monet kokeneet koiranomistajathan osaavat varautua jo ennalta pennun mukanaan tuomiin monenlaisiin tunteisiin ja tietävät varoittaa uusia koiranomistajia siitä ettei kaikki olekaan pelkkää iloa ja pentu voi välillää rasittaa ja ärsyttää kovastikin, ja että se on ihan normaalia

[puppies]

Oletko kokenut puppy bluesia ja millaista se oli?

Itse olen kokenut pennut suurimman osan aikaa kiehtovina, mielenkiintoisina, alkuun työläinä, hyvin rakkaina ja suloisina, mutta tottahan toki olen välillä kokenut myös ohimeneviä ja lyhytaikaisia huolestuneisuuden ja harmituksen tunteitakin - minusta se on täysin normaalia enkä kyllä nimittäisi sellaista puppy bluesiksi! Jäinkin miettimään oliko tutkimuksessa määritelty jollakin tapaa puppy blues tuntemusten kesto? Ilman määritystähän varmasti lähes jokainen kokee ajoittain noita tunteita ja siinä mielessä tutkimuksen tulos olisi vähän outo.

[puppies]

Vähän jännää muuten että tutkija rinnastaa pentu- ja vauvabluesin. Ei ole kokemusta vauvapuolelta mutta minusta hieman yllättävää ja ihmetyttävää että tutkimuksessa jollain tapaa inhimillistetään eläimen ja ihmisen suhdetta.

[Umac]

Taitaa tulla ihan väsymykseen peilaten? Alkuun yöt voivat olla rikkonaisia, on sotkua, hoitoa ja läsnäoloa tiiviisti, yöunet kärsii. En vielä lukenut juttua mutta viitaten ^ kommentointiin.
Pennun tuoma työläs vaihe lyö kasvoille jos sitä ei ole pysähtynyt miettimään ollenkaan ja kulkee vain pää pilvissä hyvätapaisen koiranomistajan ajatuksella. Ymmärtämättä, että se vaatii työtä ja panostusta, ei tule automaattisesti pennun mukana.

[Koiruuksia]

Tästähän on puhuttu jo pitkään ja tämä on monille tuttu juttu. Kaikki eivät koe pentuaikaa auvoisana ja ihanana vaan raskaana, rasittavana, turhauttavana ja vaativanakin. Välillä pennun ottaminen jopa kaduttaa ja tekee mieli palauttaa koko pentu, tai ainakin tulee mietitttyä oliko pennun ottaminen sittenkin virhe.

Tiedän tunteen

Ihan varmasti jokaiselle tulee pentuaikana hetkiä jolloin toivoo ettei olisi ottanut koko pentua.
Mutta ne tunteet menevät yleensä ohi ja sitten sitä toteaa että on se sentään ihana <3

Olen kuullut hyvän neuvon. Laita jonnekin (mistä saat sen nopeasti esille) suoinen kuva pennustasi
tiukkoja tilanteita varten eli silloin kun verisuoni meinaa katketa päästä - katsot kuvaa ja toteat "hyvä koira se on".
Toimii myös aviomiesten kohdalla

On mulla joskus ollut myös sellainen pentu jonka kohdalla kaikki on olut vain ihanaa <3

Seuraavaksi otan sellaisen

[Mea]

Oletko kokenut puppy bluesia ja millaista se oli?

En koskaan. Tällä hetkellä on viisi koiraa, ja yksi on edesmennyt, kaikki ovat tulleet pentuina. Olen tuntenut vain sellaista hellyyttä ja rakkautta että olen meinannut haljeta. Yksikään koira ei ole kaduttanut sekuntiakaan.

[puppies]

Koiruuksia: Mitä rotua sellainen ihme on ollut?
(Vai oliko se sittenkin unta? )

[*kiranas*]

yhdeksäs koira menossa ja on ollut erilaisia kokoonpanoja.
en ole koskaan kokenut puppy bluesia. nuorena sitä oli innokas ja tekevä. voi olla, että jos vielä seuraava, kymppi koira tulee niin ehkä sieltä se puppy blueskin tulisi esiin, koska ei ole enää nuori eikä niin innokas. on ehkä kaavoihin kangistunut, on omat maneerit ja on omat tavoitteet, että mitä pitäisi tehdä/osata/treenata ja entäs jos tavoitteita ei saavutakaan? joo, ei se koira kerrasta rikki mene jne.. onhan nää 30 vuotta opettaneet yhtä sun toista. veikkaan, että joku puppy blues olisi helpommin tullut, jos koiran olisi ottanut vasta aikuisiällä, jolloin elämässä olisi ollut työt arkeakin määräämässä, jolloin tunnit helposti loppuisi vuorokaudesta. lapsuutensa kun on häärännyt eläinten kanssa, niin on kuitenkin jo lähtökohdissa ehkä hieman erilainen lähestymistapa asiaan enkä oletakaan, että "koira solahtaa omaan arkeen" vaan mun tehtävä on muokata koira omaan arkeeni sopivaksi ihan siitä 8 viikkosesta lähtien - koska se on kuitenkin se avain mutkattomaan yhdessä eloon.

[aunet]

Voe kiesus että on taas "löydetty" iso ongelma hankaloittamaan elämää. Ja ihan nimikin annettu, tästä varmaan seuraava muotijuttu ja kohta lääkityskin löytyy. Ja toivottavasti apurahoja tutkijoille verorahoista löytyy.

[Koiruuksia]

Koiruuksia: Mitä rotua sellainen ihme on ollut?
(Vai oliko se sittenkin unta? )

Se oli edesmennyt sheltimme <3

[Koiruuksia]

En oikeasti tiedä mitä on Puppyblues.
Mulla johtuu nämä nykyisen pennun kohdalla hetkittäin viivähtämät ajatukset luultavasti ihan siitä että olen vanha väsynyt ja sairas, nukun yöt huonosti (vaikka pentu on nukkunut inahtamatta koko yön alusta saakka)
Enkä jaksa enää samalla tavalla kuin ennen ja nykyinen pentu on hyvin energinen, ehtiväinen, kovapäinen ja hetkittäin "raskas." En silti vaihtaisi sitä yhteenkään muuhun pentuun.
Ohikiitäviä hetkiä nuo. Ja sitten niiden lisäksi on paljon niitä onnen ja onnistumisentunteen hetkiä kuten tänäänkin.
Lakulla oli täällä leikkikaveri, ja kun alkoi mennä leikit rajuiksi niin tuli kutsusta pois ja heitin sille makupaloja maahan että leikkikaveri sai huilia
Kun kaveri oli lähdössä ja käveli portille niin sanoin Lakulle että "sisälle" ja se meni välittömästi portaat ylös ovelle.
Nämä ohivälähtävät hetket antavat toivoa että hyvä siitä vielä tulee

Jotkut pennut vaan vaativat enemmän kuin toiset tullakseen tolkun koiriksi aikuisina. Ei siinä sen ihmeellisempää ole.

[tuhti]

Vähän jännää muuten että tutkija rinnastaa pentu- ja vauvabluesin. Ei ole kokemusta vauvapuolelta mutta minusta hieman yllättävää ja ihmetyttävää että tutkimuksessa jollain tapaa inhimillistetään eläimen ja ihmisen suhdetta.

Mun mielestä tuossa ei ole kyse eläimen ja ihmisen suhteen inhimillistämisestä vaan pelkästään ihmisen psyykeen tutkimisesta tietyssä elämän vaiheessa. Koiraan kohdistetaan toki samoja tunteita kuin ihmislapseen, hoivaa ja huolenpitoa ja uuden elämänvaiheen edessä myös pelkoja ja jännitystä. Joten siinä mielessä ihan selvää, että tilanteet voidaan rinnastaa jollain tasolla.

[Koppelo]

Mulla on tullut ihan joka kerta koiraa ottaessa, siis ENNEN kuin pentu on tullut, jossain kohtaa kauhea paniikki. Että tämä on nyt iso virhe, ihan jättimoka, todella huono päätös, ja ihan varmasti kaikki menee pieleen! Että en kuitenkaan osaa kasvattaa pentua, en jaksa, koirat ei tule toimeen keskenään, pentu tuhoaa kodin, aivan kaikki menee nyt pilalle!
Ja kun pentu sitten on tullut, ei kaduta enää hetkeäkään vaan pentu on aivan ihana ja rakas ensihetkestä lähtien. Mutta ihan aina ennen pennun hakua tuo tulee.
Nykyään tiedän jo että se kuuluu mulla siihen projektiin

[omenavaras]

Samaa varoitteli rescue-yhdistys kauan sitten, kun adoptoin heiltä koiran. Että monelle tulee alussa katumuksen tunteita koiran tulon jälkeen, kun elämä muuttuu paljon koiran tulon myötä.
Ja koira ei välttämättä entisenä tarhakoirana toimi toivotunlaisesti, vaan pissii sisälle tai kärsii eroahdistuksesta, joten moni miettii, että oliko tämä päätös virhe.

[Mella M]

Mä en oikein tunnista tälllaista tai ainakin itse pidän aika liioitteluna puppyblues nimitystä. Toki onhan ihmisiä, jotka oikeasti katuu ja osa jopa sitten luopuu pennusta. Näissä varmaan aika usein on kysymys ihmisistä, joilla ei ole aiemmin ollut koiraa ja koko koiran pito tulee vähän yllätyksenä eikä ymmärretä, että pentuaika työläine vaiheineen menee kyllä ohi. Pennut on toki ihania, mutta itse en mitenkään erityisesti kaipaa pentuaikaa enkä koe koskaan pentukuumetta. Mielelläni ottaisin aikuisenkin koiran. En kuitenkaan muista, että olisin ajatellut silti mitenkään katuvani pennun ottamista kun tiedän, että se vaihe, kun koko ajan pitää hypätä pihalla ja koira puree varpaat täyteen reikiä, menee ohi.

[Ninni]

Mulla oli ekan oman aikuisiällä ottamani pennun kohdalla erittäin vahva puppyblues. Ei se kestänyt kauaa, ja oli lähinnä aamulla kun heräsi sellainen kuin heräisi painajaiseen hyvästä unesta.
Heräsin muutaman päivän sisällä siihen todellisuuteen, että olen muuttanut elämäni pysyvästi tämän pennun otettuani.
Siinä oli näin jälkeenpäin ajatellen kyse samasta, kuin missä tahansa elämänmuutoksessa joka on tosi iso. Sellainen "paluuta ei ole" -tunne. Lisäksi se, kun alkaa konkretisoitua miten iso asia se on myös sille koiralle, eikä ainoastaan mulle. Pennun tuloon asti on eläytynyt eniten omaan todellisuuteensa.
Kertoo toisaalta myös sitoutumisesta. Ei ole sitä vaihtoehtoa kuitenkaan päällimmäisenä mielessä, että palauttaisin pennun. Miksi juuri pentublues, niin se pentu oli mulle ihan liian kova koira. Alkoi jo pentuna saman tien olla liuta asioita, joita en osannutkaan hoitaa ja tietystikää mitään rutiineja ei ollut koirankasvatukseen, vain kirjaviisautta ja ns, elämänkoulua sen asian suhteen, jota nykyään pidän vähäisenä vaikka silloin kuvittelin, että tottakai osaan kun luen pari kirjaa ja käyn parit pentukurssit. Enkä mielestäni lähtenyt kuitenkaan soitellen sotaan, vaan olin valmistautunut pennun tuloon ja elänyt varmaan vuoden sitä, että mitä kaikkea pennun tuloon liittyy.
Onneksi kasvattaja ja pari kouluttajaa jotka osui tielleni olivat pelastus, ja pentublues meni sitä myötä ohi kun sen koulutukseen tuli selkeät "tee näin" suuntaviivat, ei tietenkään käden käänteessä joka tilanne ratkennut mutta kuitenkin. Että on näist muutkin selvinnyt.
pentu ja koirankasvatus alkoi imeä, eli kiinnostus ja uuden oppiminen tulivat sen masennusvaiheen tilalle hyvin nopeasti.
Ei se puppyblues musta ole muuta kuin elämänmuutoksiin liittyvää surua. Kodinvaihtajan ottaessa koin ehkä hieman samaa, kun se kodinvaihtaja ei heti asettunutkaan laumaan ja koin, että entiset koirat ei tykkää, ja oli mielessä jopa koeajan jälkeen asian peruminen.
Pian sekin meni ohi, kun tutustuin koiraan ja sopeuduin uuteen elämänmuutokseen, jossa oli yksi koira lisää.

[*kiranas*]

Samaa varoitteli rescue-yhdistys kauan sitten, kun adoptoin heiltä koiran. Että monelle tulee alussa katumuksen tunteita koiran tulon jälkeen, kun elämä muuttuu paljon koiran tulon myötä.
Ja koira ei välttämättä entisenä tarhakoirana toimi toivotunlaisesti, vaan pissii sisälle tai kärsii eroahdistuksesta, joten moni miettii, että oliko tämä päätös virhe.

en sanoisi, että tämä on puppybluesia vaan ihan järkevä varoitus. ikävä kyllä, moni ihminen, joka on tekemimsissä aikuisen (normaalin) koiran kanssa mieltää koiranomistamisen lenkkikaveriksi ja arjen puuhasteluksi, joten tarhakoira on ihan eri asia kuin kotikoira on vain järkevää tähdentää. lähtökohtaisesti ihmiset kuitenkin pyrkii välttelemään ongelmia ja siten jos voi valita ns. helpomman koiran, niin varmasti ihminen sellaisen ottaa. en puhuisi tällaisesta tilanteesta edes puppybluesina, on aivan eri ottaa mahdollisesti traumatisoitunut aikuinen koira kuin kotioloissa kasvatettu pentu. elinympäristö on jo aikuista muokannut koiraa johonkin suuntaan, jolloin se sopeutuuko koira uuteen ja millä oireilla ja millä työllä on järkevä pohtia. toki kannattaa huomioida omat motiivit ja omat resurssit sitten myös.

[Ninni]

Rescuekoirien omistajia kun kuuntelee, kaikki yleensä johtuu traumoista ja menneisyydestä.
Sitten ku samoja käytöksiä on ihan kaikilla koirilla, tai enemmän luonteesta riippuen kuin traumoista.
Otat koiran jolla ei takuulla ole mitään traumoja, se voi käyttäytyä tietyllä tavalla, mutta jos se on rescuekoira samalla käytösmaneerilla, heti on traumoista.
Esim imurille haukkuminen on omalla pennulla normaalia käytöstä, mutta rescuekoiraa on heti lyöty sillä imurilla varmaan päähän.
Yks 100-varmasti traumatisoitumaton koira pelkäsi sitä kun sanomalehdellä tapetaan kärpänen. Siitä kuuluu se pamaus.(oli se siis siinä mielessä traumatisoitunut, mutta ei mitenkään silleen että koiraa olisi kohdeltu julmasti ym)
Veti korvat luimuun jos käärittiin sanomalehti. Jos tää ois vaihtanu kotia, niin uudet omistajat olis varmaan syyttäneet entistä kotia koiran lyömisestä sanomalehdellä.
Itse suosittelisinkin että rescuekoirat vain koirakokeneeseen kotiin, jossa on kokemus myös ei-traumatisoituneista. Muuten jos koiraa aletaan kohteleen siitä lähtökohdasta vielä vuodenkin päästä, että kaikki käytös johtuu menneisyydestä, niin omistaja ehkä saa siitä sen pelastamisen tunteen mutta koiralle se voi olla huono asia.

[Tiibetinhelmi]

Puppyblues on mulle vähän vieras asia, mutta miksipä ei sellainenkin voi iskeä. Sitä voi olla niin väsynytkin, jos on valvottuja öitä tai jotain muuta. Joskus kun on ollut laatikollinen pentuja jotka eivät nuku yöllä, niin onhan siinä käynyt mielessä, että nämä on sitten ne viimeiset. Mutta aika nopeasti siitä fiiliksestä pääsee eroon.

[omenavaras]

Ei ollut tarkoitus siirtää keskustelua rescue-koiriin. Tunnistin vain nuo mainitut puppy blues oireet.

Siinä oli näin jälkeenpäin ajatellen kyse samasta, kuin missä tahansa elämänmuutoksessa joka on tosi iso. Sellainen "paluuta ei ole" -tunne.

Tätä minäkin ajattelen. Oli elämänmuutos millainen vain, niin se voi jossain vaiheessa pelottaa ja miettii, että tuliko tehtyä oikea päätös ja pärjäänkö. Oli kyseessä sitten vauva, koiranpentu, muu lemmikki, naimisiin meno tai talon osto.

[MikkoP]

Ei ollut tarkoitus siirtää keskustelua rescue-koiriin. Tunnistin vain nuo mainitut puppy blues oireet.

Siinä oli näin jälkeenpäin ajatellen kyse samasta, kuin missä tahansa elämänmuutoksessa joka on tosi iso. Sellainen "paluuta ei ole" -tunne.

Tätä minäkin ajattelen. Oli elämänmuutos millainen vain, niin se voi jossain vaiheessa pelottaa ja miettii, että tuliko tehtyä oikea päätös ja pärjäänkö. Oli kyseessä sitten vauva, koiranpentu, muu lemmikki, naimisiin meno tai talon osto.

Tämä sama tuli mieleen jo otsikosta...

[pennut]

Jos on nähnyt koiranpentuja vain valokuvissa, voi olla aikamoinen yllätys millainen toimintatarmo ja puruvimma pennulla on tosielämässä. Vielä jos pentu sattuu olla vähäunista sorttia jolla sisäsiisteyden oppiminen kestää pitkään, ei ole ihme jos pennunhankinta välillä väsyttää ja kaduttaa.

Mutta pupy blues -termiä ihmettelen. Miksi pitää "medikalisoida" normaalit elämään kuuluvat tuntemukset?

[Ninni]

En tiedä onko se vielä medikalisointia, että sille on annettu tuollainen nimi.

Toisaalta hyvä jos sille on termi, koska ihminen joka sen ekaa kertaa kokee, saattaa ottaa sen todella tosissaan ja lähteä tunteiden vietäväksi, mutta kun ihan lehdessäkin on tunnustettu että muutkin kokee samaa, niin voi laittaa ehkä mittasuhteisiin.
Sitten jos sen jälkeen vielä tuntuu, että pennun hankinta oli oikeasti virhe, niin voi suhteuttaa muiden kokemuksiin ja vaikka päättää helpommin pitääkö ryhtyä vaikkapa toimenpiteisiin että koira vaihtaisi kotia ajoissa, ennen kuin tilanne eskaloituu.
Voihan sellainen elämänmuutossuru tai masennus olla vakavakin asia, jos sen seurauksena vaikka alkaa hoitolaiminlyönnit tai pahat itsesyytökset, jotka voi johtaa konkreettisesti pennun kannalta arveluttavaan tilanteeseen.

Asialla on nyt nimi ja jokainen löytää sen jolla on pentu, ja voi käydä asiaa läpi ja löytää ehkä tukea jaksamiselle toisten kokemuksista.

Jos on nähnyt koiranpentuja vain valokuvissa, voi olla aikamoinen yllätys millainen toimintatarmo ja puruvimma pennulla on tosielämässä. Vielä jos pentu sattuu olla vähäunista sorttia jolla sisäsiisteyden oppiminen kestää pitkään, ei ole ihme jos pennunhankinta välillä väsyttää ja kaduttaa.

Just tällainen mitä kirjoitit, voi auttaa jotain toista että hei, en ole ainut joka meni shokkiin kun pentu ei ollutkaan suloinen pallero kokoajan, vaan elämä on verta hikeä ja siivousta.

Toiselta kantilta tosin, liika vertaistuki laittaa tyytymään ehkä kohtaloonsa. Enemmän kuin jaksuhaleja, niin kyllä sen pennun kanssa jos on ihan paskaa, niin joku on jo koulutuksessakin pielessä koska ei sen pennun kuulukaan esim raadella omistajaa kuin krokotiili ja piirittää joka suunnalta. Eli kohtuuttomiin edesottamuksiin pitäisi enemmän löytää ratkaisuja, kuin jaksuhaleja.

[aunet]

Niin tai "nimeen" vedoten luovutaan herkemmin pennusta heti, kun pienikin vastoinkäyminen tulee eteen. Nykyihminen ei tunnu tietävän eikä sietävän, että elämään kuuluu niin ala- kuin ylämäkiäkin, vaan heti vedotaan ties mihinkin sairauteen.

[Iidis79]

Aikuisiällä otettuja pentuja 4 kpl. On ollut puppybluesia. Jokaisen pennun olen ottanut yksin, erilaisisa elämäntilanteissa. Ehkä se kasvattaa puppybluesin mahdollisuutta, kun ei välttämättä ole ketään jakamassa sitä arkea. Hirveän pahana se ei koskaan ollut, kun siitä alkuun pääsee.

Ekan whippetin pennun kanssa kävin 3-vuorotyössä ja asuin kerrostalossa. Pentu jäi aina itkemään kun lähdin, ja kun palasin saattoi olla aikamoinen sotku.
Elmo the porokoira taas itki joka ilta/yö viikon ajan. Eka yö oli ihan mahdoton. Onneksi se laantui joka ilta vähemmäksi ja lopulta pentu lopetti itkemisen ja nukkuin hyvin yöt. Mut kyllä siinä tuli sellaisia "Olenko huono emäntä" kun toi pentu itkee. No Elmo oli tunteellinen.

[Umac]

Olin todella väsynyt ja tympiintynyt Ukon ollessa ekoja viikkoja meillä. Mitään bluesia ei ollut mutta tunne on muistissa vieläkin. Ja se oli sentään helppo pentu ja useampi hoiti.
Ja se on omana henk.kohtaisena painamassa suuresti kun Ukon jälkeistä aikaa mietitään. Käsittääkseni en nuorennu enää päivääkään...

[Koiruuksia]

Mulla ei yleensä ole mitään "ongelmia" kun pentu saapuu taloon.
Menee vähän niinkuin siinä sivussa vaikka toki pennun kanssa puuhaillaan paljon, opetetaan tavoille, kuskataan ulkona tiheästi jne.
Ei ole näiden yli 40 vuoden aikana ollut koskaan pennun tullessa mitään ajatuksia että "miksi otin?" tai muuta vastaavaa. Paitsi kahden pennun kohdalla.
Jotkut pennut ovat olleet työläämpiä, jotkut helpompia, jotkut (kuten edesmennyt Nuppu-sheltti) ovat "koulttanet itse itsensä" ja olleet koko ajan vaan riemullisen ihania.
Jotkut pennut ovat tehneet tuhoja enemmän, toiset vähemmän. Muutama ei ollenkaan.

Onhan se aina oma rumbansa kun pennun ottaa. Mainitsin että kahden pennun kohdalla olen miettinyt että olenko aivan täysjärkinen kun olen tämän pennun tietentahtoen ottanut?
Rottweilerpentuhan on varmaan yleisimmin todella energinen ja toimelias aina, mutta nyt 2 vuotias Reino oli aivan omaa luokkaansa. Tosin varmaan osansa Reinon "raskaudesta" johtui siitä että olin sen tullessa huonossa kunnossa, juuri päässyt sairaalasta. Mutta kyllä se miehenkin mielestä oli hetkittäin aika raskas, siis meille henkisesti. Ihan yleistähän on että vähääkään vietikkäämmän ja energisemmän rottweilerpennun kanssa saa suunnilleen sinne kahteen vuoteen välillä miettiä että onko sit ihan henkisesti terve kun tuollaisen on vaivoikseen ottanut. Eikä kyse ole siitä eteikö pentua/nuorta koiraa koulutettaisi ja sen kanssa tehtäisi asioita.

Nyt sitten otettiin tämä basenjinpoikanen. Tätä ollaan molemmat hetkittäin mietitty että mikä viiraus pitää ihmisellä olla että ottaa basenjin?
Viimeeksi tänä aamuna kuitenkin juteltiin Lakusta, että miten hieno koira se on. Huomattavasti enemmän siinä on hyvää ja sellaista mistä tykkäämme kuin niitä hetkittäin raskaita ominaisuuksia.
Eivätkä nekään ole kuin rotuominaisuuksia. Kyllä me niistä tiesimme ennen kuin basenjin otimme. Laku taitaa kyllä olla sieltä kovemmasta, dominoivammasta ja saalisviettisemmästä päästä basenjeja.
Pentueessa on niitä helppoja herranterttujakin
Laku on aivan ihana, tykkää olla sylissä, antaa pusuja ja on muutenkin aivan ihanan hellä naaman nuuskuttelija. On täyspäinen, ns. seisoo omilla jaloillaan. Ei pelkää asioita, sen kanssa voi mennä minne vaan ja on kuin kotonaan. Uudet asiat eivät hetkauta. On normaalisti rauhallinen, saattaa istua ja katsella kaikessa rauhassa pitkiä aikoja.

Henkilökohtaisesti kokisin sisäsiisteyden puutteen hyvin raskaaksi. Sksi vienkin pentua alussa ulos suunnilleen 15 minuutin(sen ollessa hereillä) välein että oppii tekemään ulos. Lakukin on ollut täysin sisäsiisti alusta saakka kun sitä on vaan vienyt ulos.Tuo on ihan loistava juttu jota arvostan hyvin korkealle.
Satunnaisten lähityöpäivienkään aikana ei ole tehnyt sisälle mitään tarpeitaan.

Silti välillä kun sattuu Lakulla olemaan ns. hullua päässä ja kun ottaa huomioon sen kovuuden ja dominanssin niin on itse oltava todella peräänantamaton ja napakka.
Voin ihan helposti kuvitella että jos Laku olisi jollain ensimmäisenä koirana niin se olisi jo aikaa siten palautunut kasvattajalle.
Lakun kanssa on ollut ihanan virkistävää kun on joutunut miettimään koulutusjuttuja, lähinnä Lakun motivointia eri kantilta kuin yleensä. Ihan samalla tavallahan basenjikin oppii mutta eri asia on että miten sen saa motivoitua tekemään

Kyllä mä silti mietin että minkä pennun otan Lakulle kaveriksi sitten kun rottweilereita ei enää ole. Hullu mikä hullu

[crondearg]

Mulla on näillä näkymin 6.7.2024 Puistoblues.

[pisspiss]

Mun kokemuksen mukaan suuri(n) vaikutus pentuajan raskauteen tai helppouteen on sillä miten nopeasti pentu oppii sisäsiistiksi. Minulla on ollut kaksi eri rotuista kääpiökoiraa (kymmenen vuoden välein) joita piti viedä ulos 15-20 minuutin välein puoli vuotta eikä niillä siinäkään vaiheessa ollut mitään käsitystä minne tarpeet kuuluisi tehdä. Pissivät yksinollessaan sänkyihinsä ja minne vaan. Tuossa ikävaiheessa (puoli vuotta) niitten pidätyskyky kuitenkin parani noin 45-60 minuuttiin ja se helpotti hieman tilannetta. Lähellä yhtä vuotta pidätyskyvyt paranivat 1,5-2 tuntiin ja sisäsiisteyden (jonkinlaisen ) toinen saavutti 1 v 2 kk ja toinen lopulta lähellä 1,5 vuoden ikää. Muuten ne kumpikin olivat helppoja kasvattaa ja kouluttaa. Kumpikin koira tutkittiin eläinlääkärissä kiireestä kantapäähän mutta mitään elimellistä vikaa ei kummastakaan löytynyt.

En uskalla enää ottaa kääpiökoiraa vaikka tiedänkin että osa niistä oppii sisäsiistiksi normaalisti. Aiemmat keskikkokoiset ja suuret koirani ovat oppineet sisäsiistiksi lähes samantien, myös niitten pidätyskyky on kehittynyt tosi nopeasti.

Toivottavasti joku tutkija havahtuisi siihen ettei tästä aihepiiristä löydy yhtäkään tutkimusta vaikka ongelma on tosi yleinen.

[Ninni]

Huh huh, puoli vuotta vartin välein ulos?
Eikö kannattaisi jo muuttaa ulos, ja käydä sisällä vain syömässä? Kuulostaa rankalta.
Mulla ei ole ollut yhdenkään pennun aikana mahdollisuutta tuollaisiin ulkoilutiheyksiin.
Aamulla, sitten on työpäivä ja jos pennulla ei riitä pidätyskyky, se tekee sisälle.
Sitten on iltapissatuksia muutama, ja mitä vanhemmaksi pentu tulee niin siirryn korkeintaan neljään ulkoilutukseen, joista yksi on todennäköisesti pelkkä pissareissu ilman pitkää kävelytystä.
Jokin ulkoilureissuista on se pitempi lenkki.
Monesti on käynyt niin että pentu tekee silti merkkauksia sisälle, vaikka olisi käynyt juuri ulkona ja pissannut.
Voihan olla että jos pentua käyttää liikaa ulkona, sille ei kehity rakon koko. Niinhän ihmisellekin sanotaan ettei siellä kusella kannata rampata, kuin korkeintaan kolmen tunnin välein. Muuten rakkokin pienenee. Toki hätä on hätä, mutta mitään tippoja ei kannata käydä lirauttelemassa välissä.
Pentubluesia tosiaan voi tehostaa se mikä kullakin on "in" sen koiran kanssa.
Joku höyryää sisäsiisteydestä, itse en välitä paskaakaan oppiiko koira vuodessa vai 12 kuukaudessa.
Jos otan hyvältä kasvattajalta koiranpennun, se on sisäsiisti jo tullessaan. Kyse on vaan siitä ettei ole inhimillisesti mahdollisuutta noudattaa sellaista aikataulua, etteikö vahinko koskaan tulisi sisälle. Jos koirassa on emolta opittu halu pitää pesä siistinä, niin siitä tulee sisäsiisti aikanaan. Itse höyryän kaikista eniten 100-lasissa irtioloista, luoksetuloista, ohituksista ja taluttimessa kävelystä.
Lisäksi siitä ettei koira söisi mitään terävää tai myrkyllistä.