Surullisten uutisten jälkeen iloinen perheuutinen. Ei pitänyt tästä vielä kertoa mutta ei vaan pysty. Tämä nappisilmävauveli on meidän uusi perheenjäsen joka kotiutuu ensi lauantaina. Hän on uros toy villakoira. Vieressä äippä.

Hänen nimensä kasvattajalla on Wili, mutta haluaisin ehkä jotain muuta, en vaan keksi mitä! Mulla on aina ollut nimi valmiina joten tämä on nyt outoa. Olen neuvotellut tekoälyn kanssa tunteja mutta sen ideat vain tyhmentyvät koko ajan. Haluaisin että nimi sointuisi Iloon ja Onniin, koska onhan tämä pallero melkoinen ilo ja onni kaiken surun jälkeen. Riemu olisi täydellinen mutta siinä ei kertakaikkiaan saa olla r-kirjainta (olen syntyjäni r-vikainen, opin sen vasta 14-vuotiaana yhden kesän aikana, kun kiusattiin niin että henki olisi lähtenyt jos en olisi oppinut, ei sitä enää puheessani kuule mutta itse tunnen että sen eteen on tehtävä töitä). Lysti olisi lähellä mutta se ei ole kaunis nimi. Toivo on vanhan miehen nimi ja sitä paitsi se on ilo joka on kauempana, Wili on tässä ja nyt. Olen aina halunnut koiran jonka nimi on Musti, mutta se on ison koiran nimi, ei pienen ja pörröisen.
Mutta tällä hetkellä hän on nyt Wili. Ajelin eilen kasvattajan luokse häntä katsomaan, kolmisen tuntia suuntaansa, ja olin siellä melkeinpä koko päivän. Tutustuin hyvin iskään ja äiskään ja pentuihin eli Wiliin ja Waldoon ja tietysti kasvattajaan. Vanhemmat olivat valloittavia, avoimia, iloisia, puuhakkaita, vauhdikkaita (todellakin!). Seurailin niitä pitkään kun touhusivat pihalla. Emo tykkäsi juosta pallon perässä ja vaikka en asiasta mitään ymmärrä niin sanon kuitenkin että herttinen mikä agility-tykki se olisi! Suunta vaihtui niin sekunnin murto-osassa että silmä ei pysynyt mukana.
Pennut nyt tietysti olivat pentuja, eilen tasan 8 viikkoa. Reippaita ja touhukkaita. Emo leikitti niitä paljon ja leikkivät tietysti keskenäänkin. Tulivat mielellään syliin ja nuolivat naaman. Valinta niiden välillä tehtiin niin että saivat päättää itse. Menin pihan keskelle ja Waldo lähti omiin puuhiinsa ja Wili tuli luokseni leikkimään ja innostui niin ettei olisi lähtenyt pois ollenkaan. Olisin mielelläni pistänyt sen heti taskuuni, mutta kasvattaja halusi vielä valmistella sille kunnon pentupakkauksen ja sellaista.
Tutustuin tietysti myös kasvattajaan siinä ja meillä synkkasi oikein hyvin. Oli erittäin samantyyppiset arvot koirien pidossa. Hänellä toki näyttelytaustaa toisin kuin minulla, ja Wilin iskä ja äiskä oli sitä varten hankittukin, mutta siinä tuli sitten (todistettavasti) pahempaa juttua miksi se meni puihin lopulta. Eikä ollut mitään näyttelyttämis-edellytyksiä todellakaan, toisin kun partiksia on ollut suorastaan vaikea saada, kun on kättelyssä sanonut että en tule näyttelyttämään. En hänen asioistaan tähän nyt sen enempää laita, mutta vakuutuin siinä päivän aikana että koirien paras on hänelle prioriteetti ja sillähän pääsee pitkälle.
Nyt sitten pyörin ympyrää monta päivää tässä! Lauantaina on siskon 60-v yllätyssynttärit Tampereella (aargh), sinne on pakko mennä miehen kanssa, ja siitä ajetaan sitten hakemaan Wili kotiin. Onneksi on juuri sillä suunnalla. Ajattelin että jos pystyn niin en sano miehelle mitään ennen kuin ollaan lähdössä juhlapaikalta, että ei lähdetäkään nyt Turkuun päin vaan käväistään tuolla 80 km päässä pohjoisemmassa ensin... En kyllä ikinä onnistu tämmöisissä.