Saisikos tsempatiaa lemmikin kuolemaan?

[sururukki]

Niinhän siinä kävi että 18v kissa jouduttiin laittamaan ikiuneen muutamia päiviä sitten
Vaikka sen tietää mitä vastassa on, niin suru vain on niiiin musertavaa ennen kuin uusi arki pyörähtää käyntiin.
Ei tule kukaan vastaan ovelle, ei pyöri jaloissa ei tule mukaan vessaan, ei herätä jos olen nukkunut liian pitkään, ei tule saunan lauteille saunomaan, ei mitään, Saisikos palstalaisilta vähän tsemppiä että jaksaisi tämän alkutaipaleen tarpoa.

[Dacrest]

Otan osaa <3
Suru on suuri, se lemmikki on ollut läsnä joka päivä elämässä.

[Suska]

Otan osaa. Toipuminen vie aikansa, joskus pidemmän kuin joskus. Mun elämäni kissa, Sielunpuolikkaani lähti yli vuosi sitten ja vieläkään en voi ajatella sitä ilman että kyyneleet kihoaa silmiin. Vaikka kissoja jäi neljä ja yksi koirakin, kukaan niistä ei ole Wylde. Ole itsellesi armollinen, annan surun kuluttaa itsensä siedettävälle tasolle

[piku]

Otan osaa. Aikoinaan kun kuoli viimeinen chihuista, tuntui että elämästäni katosi värit ja musiikki. Se oli kamalaa. Aika auttoi. Ja 6 kk:n päästä otettu uusi koiranpentu. Tsemppiä.

[msk]

Lämmin osanottoni suureen suruun
Ja voimia pahimman yli <3

[kuvatus]

Otan osaa!
Ihan kamalan raastavaa. Aika auttaa <3

[Purrfect]

Olen pahoillani . Kamala paikka joutua luopumaan perheenjäsenestään, vielä kun niin monta vuotta yhteistä taivalta takana. Toisaalta ajattelen, että se suuri suru kertoo myös suuresta rakkaudesta, niin inhottava kääntöpuoli kuin se onkin.

Liippaa sinällään aika läheltä, kun tässä jollaintasolla yrittää varautua omien pappakissojen rajalliseen aikaan, kun toinen on 17,5 v ja toinen 17. Selvästi viime vuoden aikana etenkin vanhemmalla ikä alkanut näkymään enemmän. Iskeehän se taatusti silti.

[Darre]

Otan osaa! Se surun määrä on musertava, mutta ajan mittaan helpottaa

[Umac]

Lämmin osanottoni. Pitkä aika yhdessä, suru ja kaipaus on läsnä mutta myös ihanatkin muistot vuosien varrelta.

[sururukki]

Kiitos teille ihanista sanoista <3
Lämmittää mieltä ja sydäntä kun tietää että kaikki (tai no ainakin suurin osa) täällä tietää just eikä melkein millaista tämä on.

[Helmi*]

Voimia ja halaus! Vaikka kunnioitettava ikä olikin, ottaa silti syvältä ja pitkään. Mutta toivon, että aika tekee tehtävänsä.

[pikku-haukku]

Surutyö ottaa oman aikansa, mutta jossain vaiheessa se pahin ikävä helpottaa. Muistot säilyy sydämessä ikuisesti.
Osanottoni ♥

[Jasmike]

Lämmin halaus sinulle, ja paljon voimia suruun sekä totuttautumiseen uuteen.

[saippuakivikauppias]

Voimia minunkin puolestani, tiedän tunteen. Ja vaikka suru helpottaa on ihan ok joskus vuosienkin päästä kokea kaipausta, jotenkin outo tää (suomalainen?) juttu että pitäisi päästä yli lemmikin tai ihmisenkin kuolemasta. Olen itse päätynyt siihen että suru ja haikeuskin saavat halutessaan vierailla. Mutta tsemppiä alkuvaiheeseen, ei ole helppoa tottua hiljaisuuteen.

[minna78]

Osanotto suruusi. Minun vanhin kissani Emma nukutettiin 14 vuoden ikäisenä 7.päivä..

[sururukki]

Voi ei, voimia sinullekin suruun minna78 Pitkän matkan olette tekin kulkeneet yhdessä.
Jostain syystä täällä on ollut lopulta yllättävän helppoa nyt viime päivät, jo nyt on pystynyt muistelemaan hyviä hetkiä nauraen, vaikka yleensä tuo on ottanut aikaa kauemmin. Ehkä tämä johtuu siitä että sitä surutyötä kerkesi tekemään vanhan kissan kanssa jo pitemmän aikaa.

[minna78]

Kiitos..

[Hovarontti]

Osanotto täältäkin.

Tuo tunne on hyvin vahvasti muistissa, mekin jouduimme luopumaan luaman vanhimmasta alku syksyllä, mutta se helpottaa ajan kanssa, hetki kerrallaan. Mielessä on ne hyvät muistot, kaihoa ja ikävää, mutta ne positiiviset hyvät asiat on muistoista ne jotka jyräävät pikkuhiljaa kaiken muun. Vielä tulee se päivä kun voit hymy huulilla musitella edesmennyttä rakasta, kertoa kommelluksista jakaa ja muistella niitä rakkaita hetkiä joita koitte yhdessä. Hetki kerrallaan aika vie siihen suuntaan. Lohdutus halaus täältä ja ikävää on lupa itkeäkin <3

[Kaktus2]

Otan osaa <3 ja todellakin tiedän, miltä tuntuu.

Meiltä lähti eutanasiaan lähes 18-vuotias vanhuskissa syyskuussa. Päätös oli maailman vaikein, vaikka jälkikäteen ajatellen täysin oikea. Niin paljon oli jo kertynyt vanhuuden vaivaa ja akuutti sairaus oli sitten viimeinen niitti. Rekrytoin miehen viemään kissan viimeiselle matkalle, itse en siihen kyennyt, olin niin palasina. Viimeistä kertaa kun halasin kissaa, parin sekunnin ajan ajattelin että en päästä sitä lähtemään Mutta niin vain oli pakko laittaa se kantokoppaan. Tuhkat haudattiin sitten vanhempieni pihaan.

Pari ekaa viikkoa oli ihan hirveää, kun keräilin pois kissan tavaroita. Peitot ja monenmoiset rätit vein roskikseen, useimmat tavaroista lahjoitin Hesyyn ja kiipeilypuun vein kaverille. Joka hetki pisti silmään se, että ruokakuppeja ei enää ollut keittiössä, kiipeilypuun kohta olkkarissa ammotti tyhjyyttään ja kissaa ei näkynyt tutulla paikallaan nukkumassa. Karmeinta oli se kodin autius, kun meille ei jäänyt enää yhtään lemmikkiä. Emme ainakaan toistaiseksi ole ottamassakaan niitä enää, on niin musertavaa se huoli ja suru niistä.

Nyt kun aikaa on vähän kulunut, pystyn jo sentään kertomaan asiasta kavereille itkemättä. Katselen kissan kuvia ja perheenjäsenten kanssa muistellaan sitä. Suru helpottaa pikkuhiljaa vaikka ikävä ei koskaan täysin katoa, sen tiedän jo edellisten lemmikkien osalta.

Aika moni kaveri on kysynyt, että meinaatteko ottaa uuden kissan? Kaikille olen sanonut tällaisen vertauksen: Jos minä kertoisin, että perheemme isoäiti kuoli, niin kysyisittekö että otammeko uuden isoäidin? Uusi kissa ei korvaa sitä edesmennyttä.

[Vieras]

Olen samaa mieltä, että ei se uusi lemmikki valitettavasti korvaa vanhaa. Oma, rakas koiravanhus kuoli lähes 2 vuotta sitten ja ikävä on edelleen. Koti ja koko elämä tuntui kovin tyhjältä sen jälkeen. Silloin tajusi miten paljon iloa (ja myös huolta) perheenjäsen toi elämään.
Osanotot aloittajalle.