Taitaa nyt erottua vastauksista ne, jotka yhä elää vanhempien kukkarolla/tulonsiirroilla, vaikka ikää jo on. Heistä tietenkään asiassa ei ole mitään ongelmaa, yllätys yllätys.
Minusta kasvatuksen tarkoitus on itsenäinen ja myös taloudellisesti pärjäävä aikuinen, hyvässä ammatissa ja työssä kun ikääkin on jo 40 v. Vai koska se taloudellinen itsenäisyys saavutetaan, eläkkeelläkö vasta? Nelikymppinen on parhaassa työiässä, ei enää kokematon ja kouluttamaton eikä vielä niin vanha, että ei kelpaa työnantajille.
Toki voi tulla sairautta tms mitä ei voi ennakoida eikä muuttaa, mutta en näe ideaalina että keski-ikäinen "lapsi" yhä on riippuvainen vanhemmistaan taloudellisesti. Miten tuossa koskaan kehittyy itsetunto tai itseluottamuskaan, kun pärjääminen aina perustuu vanhempien kukkaroon. Ostavatko vanhemmat sitten "lapsen" aikaa ja huomiota, lapsi tapaa usein vanhempaa koska se kannattaa taloudellisesti. Ei kovin kaunis kuvio minusta.
Ja mitä kun saa itsekin lapsia, onko sitten kaksi sukupolvea vanhusten kukkarolla. Ja tämä siinä parhaassa (mutta kai sentään aika harvinaisessa tapauksessa), siis mallissa jossa sillä vanhemmalla on niin paljon varallisuutta, ettei auttaminen tunnu yhtään missään. Siten kuten yhteiskunta on kehittymässä, vanhukset voivat tarvita myöhemmin rahansa vielä itse.
Ja ennen kuin joku pillastuu, tässä ei nyt puhuta lahjoista joskus ja jouluna ja muusta normaalista, vaan siitä että vielä keski-iässäkin on oikeasti taloudellisesti riippuvainen vanhemmistaan. Tai siitä ettei autettaisi, kun oikeasti sattuu jotakin odottamatonta (tyyliin tarvitsee syöpähoitoja yksityisellä klinikalla). Vaan elämäntavasta, jossa aina joku muu maksaa.