Ette usko!
Käytiin sateen päätyttyä postilaatikolla (n. 300m suuntaansa) Eikö heti kohta pihasta poistuttuamme pilvet jossain kaukana murahtaneet. Kerran. Nappo tuli heti luo, otin tietenkin sen samantien kiinni ja päästiin jatkamaan matkaa eikä siihen reissuun sisältynyt sitten niin minkäänlaista jännitystä tahi draamaa. Kulki hieman edellä ihan varmoin askelin, pää korkealla ja nokka ilmaa haistellen ilman minkäänlaista hätiköintiä. Ikäänkuin johdatellen mua yli myrskyisten merien. Pian kuului myös lentokoneen jylinää, mutta sekään ei aiheuttanut hötkyilyä, oli ihan hiton hyvä hetki!
Oon jo jonkin aikaa miettinyt onko se naamalle kiipeäminen enemmän vai vähemmän sittenkin mun suojelua niiltä hurjilta pommitusääniltä, kuin varsinaisesti turvapaikan etsintää. Tiedä sitä sitten mitä pienessä päässä pyörii milloinkin.
Aiemmin kun kaatosade hakkas ikkunaan, tyyppi kiipes rahille jalkojen päälle hytisemään kauhuissaan. Sain tilanteen ratkottua hyväntahtoisella naureskelulla ja reipashöntittelyllä, jonka olen todennut äärimmäisen toimivaksi jumituksenpurkajaksi kyseisen poikasen kohdalla erinäisissä tilanteissa. Ja sepä toimi myös vaikka hiukan tilanne jännittävä olikin ja jännäkyyristely muuttui nopeasti hännän paukutteluksi ja ölinöinniksi. Samaa toistin ulkonakin samalla kun laitoin hihnaa kiinni. Joku taika siinä tuntuu olevan.
Kurjaahan tämä on, ei siitä mihinkään pääse mutta kirves on kuitenkin vielä kaukana kaivosta. ♥