Lemmikit

[quote="Hetuli"]

Niin tai näin niin kyllä mulla on hoivaviettiä lemmikkejäni kohtaan. Haluan niitä hoivata ja tunnen todellakin hellyyttä ja suojelunhalua sekä rakkautta niihin.

[/quote]

Joo, pitäisi varmaan ihan ensin määritellä se hoivavietti että mitä kukin sillä tarkoittaa.
Mä tunnen myös hellyyttä, rakkautta ja suojelunhalua lemmikkejäni kohtaan.
En ole ajatellut että se olisi hoivaviettiä. Jos on niin ok.

Minä leikin lapsena nukeilla, autoilla, vesipyssyillä, maatilan eläimillä, legoilla jne.

Mietin hoivaviettiasiaa ja googlettelinkin asiasta. Jonkun määritelmän mukaan se on hellyyttä ja suojelunhalua aiheuttava reaktio aivoissa, toisen mukaan hoivavietti saa ylipäätään rakastamaan eläimiä ja vähemmän hoivaviettiä omaavat eivät pidä eläimistä tai näkevät ne työvälineinä.

Niin tai näin niin kyllä mulla on hoivaviettiä lemmikkejäni kohtaan. Haluan niitä hoivata ja tunnen todellakin hellyyttä ja suojelunhalua sekä rakkautta niihin.

Niinkuin kaikki tunteet niin en myöskään usko, että on kyseessä on-off-tunne tai vaisto vaan on olemassa eri tasoja. Voit rakastaa ystävääsi mutta rakkaus omaan puolisoon ja omiin lapsiin on eri tasolla.

Samaten hoivavietti tai mikä tahansa jaksamista edesauttava tunne on normaalisti jo aivan eri tasoista oman lapsen kuin lemmikin kohdalla. Tämä on välttämätöntä kun ajattelee kuinka kauan ihmislapsi on täysin riippuvainen hoidosta.

Naisten ns. luontaista hoivaviettiä on paljon käytetty ”hyväksi” - ei hoitajat, lastenhoitajat kunnon palkkaa tarvitse, koska hoitaminen on naisille kutsumusammatti.

Ihmiset ovat erilaisia, tässäkin asiassa.
Mä en ole lapsena leikkinyt nukeilla, leikin pikkueläimillä. Mulla oli niitä valtavasti, oli maatilan eläimiä ja myös villieläimiä, kirahveja, norsuja, leijonia, tiikereitä, gorilloita jne.
Sitten oli erilaisia hevonen ja ratsastaja yhdistelmiä. Oli laukkaavia hevosia, aikuisia hevosia, shetlanninponeja jne. Kaikille sai ratsastajan selkään tökkäämällä sen muovisen ratsastajan hevosen selässä olevaan muovitappiin. Oli paljon myös ihan tavallisia hevosia ja varsoja.
Eniten oli varmaan erilaisia maatilan eläimiä ja oli myös eläinsuojia ja aitauksia jne jne.
Usein leikkini alkoi omasta huoneesta ja jatkui eteisen kautta olohuoneeseen saakka.
En minä niitä hoivannut vaan kehittelin kaikenlaisia tarinoita että mitä tapahtuu.

Lisäksi mulla oli kaksi pehmokoiraa. Valkoinen pitkäkarvainen jonka trimmasin lyhyeksi. Tätä ulkoilutin niin paljon (vedin hihnassa ulkona) että siltä kului tassut puhki ja sieltä alkoi tulla sahanpurua ulos.
Toinen pehmokoirani oli musta terrierileikkauksessa oleva villakoira. Tämä koira syttyi yksi uusivuosi tuleen tähtisadetikusta ja jouduin heittämään sen ikkunasta ulos lumihankeen.
Kaksi nukkeakin meillä oli sisareni kanssa. Toinen oli tummaihoinen, sen nimi oli Papu. Toinen oli iso vauvanukke jonka nimi oli Kai Jaakko.
Nukkeleikkejä en oikein muista.
Sain isäni siskokta saksasta sellaisen pattereilla toimivan mäyräkoiran. Kun hihnasta nykäisi yhden kerran, se lähti kävelemään ja kun nykäisi toisen kerran, se pysähtyi ja alkoi haukkumaan. Se vasta oli siihen aikaan 60-luvulla hieno!

Koirankoulutusurani :D alkoi kun olin 4 vuotias. Kuljin paljon talonmiehen skotlanninpaimenkoiran kanssa. Sen nimi oli Bella.
En itse muista mutta olin kuulemma sanonut "Bella sivulla seuraa" ja Bellahan seurasi.
Seuraava koulutuskohde oli toisen mummoni karhukoira Anu. Sille opetin perusasiat ja sitä kävin ulkoiluttamassa paljon.

Ulkoilutin paljon myös naapuruston koiria säännöllisesti. Oli maltankoira lili, kaksi kääpiövillakoiraa Nappe ja Vili, kaksi cairnia, Ville ja kermanvärinen jonka nimeä en nyt muista ja oli saman perheen 3 venäjänvinttikoiraa ja collie joiden nimiä en muista. Collie oli aina vapaana ja jos tuli koiria vastaan niin kiedoin venäjänvinttikoirien hihnat joko puun tai pylvään ympärille koska koirien omistaja neuvoi niin tekemään. En tajua että miten helevetissä hän antoi lapselle tuollaisen määrän koiria, ja isoja koiria!
Vielä teini-ikäisenäkin kävin ulkoiluttamassa kavereitteni perheissä olevia koiria. Yksi oli bokseri Alma. Toinen oli musta cockeri Alma ja kolmas oli punainen cockeri Lulu.

Oman koiran sain kun olin 15 vuotias ja siitä lähti sitten tämä touhu mikä ei ole loppunut vieläkään.
Mietin että tykkään eniten opettaa koiralle erilaisia asioita ja touhuta sen kanssa. Käydä luonnossa kävelyllä jne.
Toki hellitelen koiria myös koska se on mukavaa kummallekin osapuolelle. Mutta eniten koira on mulle ystävä, kaveri, perheenjäsen.
Mietin että jos haluaisin ihan vaan hoivattavan koiran niin silloin mulla olisi varmaan joku pieni suloinen suurisilmäinen otus joka vaan on.

En nyt vaan omalla kohdalla saa kiinni tuosta hoivavietti asiasta. Ei sillä että siinä mitään pahaa olisi. Ei vaan tunnu ollenkaan omalta jutulta.

Mitä lapsiin tulee niin olin vakaasti sitä mieltä vielä 16 vuotiaana että en ikinä tee lapsia.
Enkä erityisemmin tykkääkään lapsista. Mulla kaverit tienasivat rahaa hoitamalla lapsia. Minä olisin enemmin tökkinyt tikkuja silmiini.
Paitsi omat lapset ovat maailman tärkeimpiä ja lapsenlapset myös. Heitä rakastan yli kaiken. Ja kyllä, tunnen myös suurta hoivaviettiä heitä kohtaan. Kuten aikoinaan omia lapsianikin kohtaan. Olin heidän kanssa yli 10 vuotta kotona kun en halunnut laittaa heitä hoitoon. Halusin itse HOIVATA :D

Palsta taitaa olla pullollaan niitä jotka eivät leikkineet nukeilla vaan eläimillä ;)
Toisilla se hoivavietti suuntautuu koiriin, toisilla ihmisiin. Hoivavietti ei ole sama asia kuin se ettei pilkulapset oikein vetoa :D

Ei nyt suoranaisesti liity otsikkoon, mutta olisiko tämä yksi ilmentymä hoivavietistä? Kopioin pätkän uutisesta Kuopiosta ihmisen ja koiran onnettomuudesta, ja siitä kuka pelastetaan ensin!

"Ihminen ja koira putosivat jäihin Makasiinikadun tuntumassa Kuopion satamassa keskiviikkona 5. maaliskuuta iltakuuden aikoihin. Pelastuslaitos hälytettiin tehtävälle ihmisen pelastaminen vedestä -vasteella.

Päivystävä palomestari Eero Raninen kertoo, että molemmat saatiin avustettua pois veden varasta ulkopuolisten henkilöiden toimesta. Veteen pudonnut henkilö sai ojennettua terrierin sivullisille auttajille ja hän pääsi tämän jälkeen itse nousemaan pois vedestä."

Minä olen aina tykännyt koirista. Lapsena en edes juuri leikkinyt nukeilla, mutta minulla ja parhaalla ystävälläni oli samanlaiset pehmokoirat, joita sitten vedettiin narussa ympäri pihaa (olin ehkä 5 v.). Mun koiran nimi oli Tella ja se saattaa vieläkin olla jossain laatikossa häkkivaraston uumenissa. Suuri tragedia oli, että en koskaan kotikotona asuessa saanut omaa koiraa, koska veljeni oli allerginen (ei koirille, mutta 70-luvun alussa kiellettiin tiukasti lemmikin jos ylipäätään oli jotain allergiaa). Etsin sitten innokkaasti ulkoilutettavia koiria ja käytin yhden naapuritalossa asuvan mummon sipukkaa lenkillä monta vuotta. Omilleen kun muutin, niin opiskelujen jälkeen tuli ensin kodinvaihtajaseropi ja sen jälkeen onkin ollut mitteleitä.
En tunnista hoivaviettiä, koska edes ihmisvauvat ja -pikkulapset eivät kovasti vetoa minuun, eivät myöskään lyttykuonokoirat. Toki tykkään hellitellä koiriani, mutta enemmän kuin hoivan kohteita ne ovat minulle perheenjäseniä (ei ole miestä eikä lapsia), lenkittäjiä ja harrastuskavereita. Olen myös kiinnostunut koirien käyttäytymisestä ja tuntuu, että siitä oppii koko ajan lisää.

Tunnistan jonkinlaisen narsismin, eli olen kyllä ylpeä itsestäni jos saan koiran näyttämään hyvältä jossain tilanteessa, käytös tai muu..
Mutta samalla, kun käyn jossain muutaman tunnin niin huomaan, että mulla on jo koiria ikävä. Ja käy oikein sielussa rakkauspurskahduksia kun katsoo kuinka koira vaikkapa nukkuu hyvän lenkin jälkeen. Jotenkin en siis koe olevani pelkkä narsisti joka on ottanut koiran joksikin välikappaleeksi, vaan se vaan on, ja saa olla ja elää, sitä on hieno katsoa kun koira on olemassa.

Hoivavietti toisaalta ei selitä sitä, miksi jotkut narsistiset yksilöt ottaa koiran välikappaleeksi omalle egolleen, ja joku kilpailuvietti olisi tällöin kyseessä.
Niinhän moni tekee lapsilleenkin, että pitää saada 10 kokeesta ja lukea juristiksi, niin vanhemmat pääsisivät leuhkimaan.

Tiina Raevaara pohtii kirjassaan Minä, koira ja ihmiskunta sitä, että onko joillakin ihmisillä mahdollisesti luonnostaan sellainen sisäsyntyinen kiinnostus eläimiä kohtaan. Ja tästä on voinut olla ihmiselle hyötyä sitten myös evoluution kannalta, kun on saatu sen kautta domestikoitua kotieläimiä ja luonnonvalinta olisi suosinut sen takia tällaisia eläimistä kiinnostuneita ihmisiä. Teoksessa asiaa lähestytään empatian kannalta ja ajatukset ovat kyllä ihan kiinnostavia ja erilaisia. Suosittelen teosta kaikille koira- ja eläinihmisille.

Jotenkin näkisin, että empatialla voi olla jopa hoivavietin sijaan rooli tuossa halussa auttaa ja hoivata eläimiä. Haluamme ruokkia lintuja, koska koemme empatiaa niitä kohtaan ja tahdomme auttaa niitä sen takia selviytymään talven yli. Haluamme, että koiralla on mahdollisimman hyvä olla koska empatian kautta voimme asettautua sen asemaan.

Toki monella mukana onkin varmaan vähän molempia, sekä hoivaviettiä että empatiaa ja rajaa näiden välille voi olla varmaan aika hankala vetää. Kuitenkin jälkeläisiään ihminen hoivaa todennäköisesti enemmän hoivavietin kuin empatian takia. Ja toisaalta samat oksitosiinihormonit aktivoituu niin eläimen turkkia silittäessä kuin lapsen hoivaajallakin.

Mietin myös tuota mitä moni muukin oli kirjoittanut, että jos eläimen pitäminen perustuu pelkkään ihmisen tuntemaan hoivaviettiin niin se voi joissain tapauksissa kääntyä eläintä vastaan, jos lajeja jalostetaan sen takia sairaiksi tai ei anneta niiden toteuttaa lajityypillisiä tarpeitaan.

Itsellä on koira tottumuksesta (perheessä aina ollut koiria) ja koska pidän koiria kiinnostavina eläiminä. Lisäksi on mukavaa, kun koira on mukana arjen touhuissa ja sitä voi katsella ja silittää. En tunnista itsessäni hoivaviettiä, mutta voihan se olla olemassa. Empatiaa sen sijaan koen välillä liiankin vahvasti niin eläimiä, ihmisiä kuin joskus jopa kasvejakin kohtaan.

Mulla on eläimiä ollut aina pois lukien opiskeluaika. Kyse on tottumuksesta ja siitä hoivavietistä.
Eihän hoivavietti ole mikään on/off-juttu, mikä päälle mennessään vedetään kaikki överiksi vaan siinä on kaiken maailman tasoja. Jos sitä ei olisi ollenkaan, ei tulisi elukoitakaan hoidettua (kuin ehkä pakolliset minimit).

[quote="Mella M"]Jotenkin tuntuu tätä keskustelua lukiessa, että hoivavietti käsitetään jotenkin kauhean negatiiviseksi sanaksi, että ihan kuin se olisi joku heikkouden tai kummallisen luonteenpiirteen merkki ja pitäisi kaikella tavalla todistella, että mulla ei nyt ainakaan sellaista ole.[/quote]

Minusta tuntuu, että ero tai ymmärrysero tulee ihan tunnetason kautta? Siinä hormonisidonnaisessa, esim. äityidessä ja vastasyntyneen kanssa puljatessa, olet niin täynnä sitä. Se on luonnon tekemää, luonnollista, oksitosiinia. Hyvin intiimiä, se suorastaan tarttuu vaatteisiin ja vie tunnetasolla hyvinkin rationalista ihmistä kuin litran mittaa. Siksi meistä osa yrittää kerttoa, että tästä samasta ei ole kyse. Tai parisuhde, rakkaus, rakastelu jne. Niissä kaikissa sama syyllinen, jos näin voi sanoa.
Ei se ole mitään psykopatiaakaan olla ruokkimatta lintuja koska rotat tai seuraamalla niitä etäänpää. En sitä tarkoita, meistä suurin osa kokee jotain heikompiaan auttaessaan. Mutta siinä on sävyjä ja sävyjä? Jotenkin noin? Vrt. vastasyntyneen ravinnontarve, maidon nousu rintoihin, oma kupla, maailma pyörii ihan omiaan ja sinä itse olet jossain epätodellisessa pumpilissa. Ja siitäkin ollaan huolissaan jos näin ei heti tapahdu, eikö? Vaikka ihmiset on eritahtisia ja mitään oikealla tavalla oloa ei ole ellei sitten syyllisty ihan heitteillejättöön. Syyllisyyttä saadaan kyllä mukaan heti.
Konkretialla kerron, että on huomattavasti helpompi herätä pienen vauvan imetystarpeeseen 8-10 krt yössä [b]kuukausien ajan[/b] kuin koiranpennun paskottitautiin tai riehumiseen. Minun siis. Joku toinen voi olla ihan iloinen heräämisestä koirankin kanssa, itse koen sen negatiiviseksi asiaksi ja raskaaksi. Ei se poissulje sitä, etteikö vauvavuosi ole raskas mutta ihmeellisellä tavalla se vain kantaa ja toistaa itseään, uuden lapsen kanssa. Samaa en voi sanoa koirien kanssa puljatessa, varsin iän lisääntyessä ja uniongelmien muutenkin tullessa mukaan. Alkaa ärsyttämään ne pienetkin asiat elämässä kuten muista syistä tapahtuvat heräämiset. Lintujakaan en istu katsomassa vuorokauden ympäri vaan sitähän tekee silloin kun se hetki on itselle hyvä.

Ja lisään senkin, väärinkäsitysten välttämiseksi, että osa varmasti ottaa eläimen ja/tai eläimiä puhtaasti ja eniten hoivaa antaakseen. Muutenhan meillä ei olisi eritasoisia ammatteja, yhdistyksiä, järjestöjä jne. Sitä pidetään myös siis sivistykseen kuuluvana, auttaminen, auttaa heikoimpiaan. Se ei vaan toimi kaikilla ihmisillä samalla tavoin, osa ei edes pidä eläimistä ja osa menee syvään päätyyn ihan täysin, suurin osa taitaa olla jossain siinä välissä? Sehän on suora jatkumo tätä nykypäivää ja käytävää koirakeskustelua missä koira on lapsen asemassa, niin hyvässä kuin pahassa. Pahassa siksi, että eläin ei pääse lajityypillisesti römyämään, haukkumaan ja piehtaroimaan mullassa kun sen pitää pönöttää ylisuuren turkkinsa ja ulkonevien silmiensä kansaa, kintut vääriksi jalostettuna, jossain päin maailmaan pystejä pokkaamassa? Puhutaan hulluista kissanaisista ja koiranaisista. Hyvinkin neg. sävyyn.

Kysymys ei ollut siitä, mikä ketäkin ajaa vaan siitä, että irtisanoudutaan ihan kokonaan hoivavietistä.

Mellaa ajaa hoivavietti, joitain toisia jokin muu, eii mitään uutta auringon alla.

Meillä majailee tässä pihan metsikössä metsäkauris vasansa kanssa. Syksyllä oli kaksi vasaa, nyt ei ole nää kuin yksi. Mietin kun näin ne taas aamulla, että pitäiskin taas käydä jättämässä niille vähän herkkuja, osa naapureista myös aina välillä laittaa niille jotakin joten yhteisymmärräksessä tätä tehdään. Mitä se on jos ei hoivaviettiä tai se, että ruokkii talvella lintuja, että niillä olisi tarpeeksi ravintoa että ne selviäis talven yli, tai että laitellaan linnunpönttöjä. Jos olisi vain kiinnostunut linnuista ilman mitään kiinnostusta huolehtia niistä, niin niitä varmaan tarkkailis vain kiikareilla jostain lintutornista? Jotenkin tuntuu tätä keskustelua lukiessa, että hoivavietti käsitetään jotenkin kauhean negatiiviseksi sanaksi, että ihan kuin se olisi joku heikkouden tai kummallisen luonteenpiirteen merkki ja pitäisi kaikella tavalla todistella, että mulla ei nyt ainakaan sellaista ole. Tästä tulee vähän mieleen se jossain muussa keskustelussa ollut "pick me girl" teema, jossa naiset halveksii yleisesti naisiin liitettäviä luonteenpiirteitä ja todistelee, ettei heissä ole sellaisia. En mäkään kaikista eniten nauti perushoivajtuista koiran kanssa, mutta kaikessa niissäkin mä koitan tehdä asiat koiralle mahdollisimman hyvin, kuten, että ruoka olisi hyvää, pesuhetki olisi mukava. Mä ajan usein johonkin paikkoihin ihan vain siksi, että koira pääsisi uusiin maisemiin ja hajuihin. Mitä se on jos ei halua pitää huolta siitä omasta lemmikistä parhaalla mahdollisella tavalla, eli hoivavietti?

Aloittajan kysymykseen HOIVAVIETTI niin mielestäni siihen liittyy onnistumisen ilo, miten saa koiran käyttäytymään toivotulla tavalla. Ja jotta se onnistuu täytyy omistajan käyttää "hoivaviettiä" yhteyden, lauman jäsenyyden merkiksi.
Aikoinaan oli väittelyä siitä, ettei koira koe ole olevansa lauman jäsen ja mitään laumanjohtajuutta ei ole. Mutta mielestäni koira kokee kuuluvansa omaan reviiriinsä joka laumanjohtajalta saa kaiken tarvitsemansa hyvin voinnin esim, ruokaa. Koiran omistaja korvaa siis koiran emon.

Mä viihdyn koko ajan vain paremmin ja paremmin koirien kuin ihmisten kanssa. Nuorempana olin paljon enemmän sosiaalinen mutta koirat on ollut toki jo ihan lapsuudesta saakka aina kuvioissa. Nykyään en viihdy oikeastaan juuri yhtään ihmisten seurassa, ainoastaan vanhempieni (rajoitetusti) ja mieheni kanssa. Lapsia ei ole, en ole koskaan halunnut.
Pärjäisin vallan hyvin ilman miestä mutta en ilman koiria. Vanhuus jo hirvittää ihan tosissaan koska se jossain vaiheessa merkitsee koirista luopumista..

Tykkäisin myös muistakin elämistä mutta pidän maksimina kahta koiraa kun pitää töissäkin käydä niin aika ei riitä enempiin eläimiin.
Toisin sanoen koirat ovat perheeni. En osaa sanoa että onko minulla hoivaviettiä, lapsia en ainakaan halua hoitaa enkä vanhuksia enkä mitään muutakaan kuin omia koiriani.

^ Mulle naapurin mies sanoi että vauvan imettäminen on seksuaalista äidin puolelta… Kun tissiähän siinä imetään :?
Oman elämänsä Freudit kannattanee jättää omaan arvoonsa :D

Onpa vaikea kysymys. Meillä oli lapsuudenkodissa aina eläimiä, ne vain kuuluvat asiaan. Minusta ne ovat aina olleet vaan niin ihanan halittavia, hellyyttäviä ja hauskoja. Kissan, koiran ja kanin poikaset ovat aina minusta olleet paljon söpömpiä kuin ihmisvauvat. Hoivavietin tyydyttämistä..? Voihan se olla. Kyllä minä tykkäsin pehmolelujakin helliä ja peitellä nukkumaan.

Aikuisena minulla on ollut kissoja ja olen jatkanut myös ratsastusharrastusta epäsäännöllisesti. Yksi lapsikin löytyy ja kyllä rakkautta ja hoivaa on riittänyt sekä ihmistaimelle että kissoille.

Tuosta ratsastuksesta pakko sanoa edellisen kommentoijan tekstiin viitaten. Olin aivan järkyttynyt, kun eräs miespuolinen ystäväni sanoi, että hän on aina ajatellut, että tytöt harrastavat ratsastusta, koska siitä saa seksuaalista tyydytystä :shock: Olin ihan, että mitä hemmettiä?! Itselle ei ole tullut tuollainen ikinä mieleenkään millään tavalla, vaikka olen harrastanut hevostelua jostain 7-vuotiaasta asti. Ihan kieroutunut koko ajatus. Kyllä hevosissa viehättää se niiden kauneus ja yhteistyö sekä voima, jolla ihmistäkin kuljettavat. Miesten logiikalla minkähän takia sitten kärryillä ajelua ja ravihommia tytöt tykkäävät myös harrastaa?

Minusta on vähän hassu ajatus, että lemmikkien pito olisi vain hoivavietin tyydyttämistä.

Itse olen koko ikäni ollut poikkeuksellisen kiinnostunut eläimistä. Ennen kouluikää olin kiinnostunut lähinnä maatilan eläimistä ja villieläimistä; viisivuotiaana osasin vaikkapa luetella eri seepralajit. Jossain vaiheessa tajusin, että kaupunkilaisena minulla ei ole saumaa päästä kontaktiin lehmien tai seeprojen kanssa, joten omiksi lemmikeiksi valikoituivat kissat ja koirat, joita voi pitää ihmisasumuksissa. Muutama liskokin on ollut.

En koe niinkään nauttivani hoivaamisesta vaan pikemmin vieraan lajin kanssa kommunikoimisesta ja sen tarkkailemisesta. Lisäksi minulla on autismikirjon piirteitä, joiden vuoksi kommunikointi ihmisten kanssa takkuaa keskivertoa enemmän. Eläinten kanssa kommunikointi on palkitsevampaa.

Itselläni on myös yksi nyt jo aikuinen lapsi. Hänet tuli periaatteessa hoivattua riittävästi, mutta en kyllä vauvankaan kanssa erityisesti nauttinut siitä hoivaamispuolesta, että lapioit sosetta suuhun ja pyyhit kuolaa leuasta.

Koko myytti hoivavietin tyydyttämisestä on vähän verrattavissa siihen myyttiin, että nuoret tytöt käyvät tallilla jonkun tiedostamattoman seksuaalisen vietin takia. Kävin itse tallilla seitsenvuotiaasta siihen saakka, että täytin 20 ja muutin paikkakuntaa. Sittemmin olen ollut enemmän wannabe-hevosharrastaja. Monesti olen kuullut, että tyttöjen hevosharrastus seksualisoidaan ja vedotaan siihen, että hevosharrastus loppuu teini-iässä, kun hevonen vaihtuu poikaystävään. Mutta samahan käy käytännössä kaikille nuorten harrastuksille! Oli sitten kyse baletista, telinevoimistelusta tai jääkiekosta, niin useimmiten ne jäävät pois repertuaarista, kun lukio alkaa viedä nuoren voimat, tai viimeistään siinä vaiheessa, kun nuori muuttaa pois kotoa. Väitteet, että hevonen symboloi seksuaalisuutta tai lemmikkiharrastus perustuu hoivaviettiin ovat minusta höpöä, setämiesten puhetta.

Mielestäni hoivavietti tarkoittaa sitä että katsoo tarvitsevamman perään ettei se menehdy omalla vahtivuorolla. Näin ollen tämä vietti löytyy suurimmalta osalta ihmisiä. Ehkä sitä pitäisi tarkastella jokaisella olevana asiana. Voimakas hoivavietti sitten joko voi liittyä tai olla liittymättä lemmikin omistamiseen. Mulle on kyllä nyt riittänyt tarvijat kun viimeinen elukka lopetettiin viime keväänä, ja oma jälkikasvu on jo hyvinkin aikuista. En siis aio ottaa enää lemmikkejä, mutta se ei johdu olemattomasta hoivavietistä.

mulla on eläimiä, koska olen lapsesta asti pitänyt niistä ja olen tykännyt touhuta niiden kanssa. lapsena ne oli kavereita ja sitten niistä on tullut perheenjäseniä ja harrastuskavereita.
lapsesta asti olen ollut kiinnostunut eläimistä, kirjoja ja tv:tä on paljon tämän genren kanssa kulutettu, joten kaipa se oma koira on ollut luonteva tapa saada eläintä ja sen käyttäytymistä omaan ympyrään lähelle.
pidän omaisuudestani hyvää huolta aina, oli kyseessä eläin, auto, asunto tai vaatetus.
sillä ei ole mitään tekemistä hoivavietin kanssa.

Varmaan perimmäinen syy on yksinäisyyden karkottaminen. Siis olisi mulla lemmikkejä siinäkin tapauksessa, vaikka elämässäni olisi ihmisiäkin, koska pidän eläimistä, mutta nykytilanteessa ei ole olemassakaan vaihtoehtoa olla ilman koiria, koska vihaan yksin asumista ja yksin olemista yli kaiken. Ei koirat ihmisperhettä pysty koskaan korvaamaan, mutta niiden läsnäolo auttaa joissakin käytännön asioissa. Esim. joskus jos olen reissussa ilman koiria, en meinaa uskaltaa nousta yöllä vessaan tms, kun siellä voi olla joku vaanimassa. Niin kuin nyt hotellihuoneeseen ilmestyisi jotain random-hiippareita keskellä yötä :roll:

No tuo siinä juuri on..
Samasta syystä vihataan vegaaneja, jotka esittävät joskus niitä lauseita joissa yrittävät kertoa itsestään, mutta onnistuvat kertomaan myös muista: "En syö lihaa, koska en ole ihminen joka pitää siitä, että kukon poikaset laitetaan elävältä silppuriin"
Tätin statement oli pähkinänkuoressa, "Minulla ei ole lemmikkiä, koska en ole heikko pikkutyttö joka käyttää eläimiä välineenä omien tarpeiden tyydyttämiseen."
Siinä tulee ihmisellä hyvin läpinäkyvä olo, kun asiahan on niin että voit heittää mitä tahansa inhimillistä, niin jokainen tunnistaa itsensä.
Kuten se psykologinen joku teksti että "olet ihminen joka tykkää olla ihmisten kanssa, mutta arvostaa myös omaa aikaa" Se teksti joka on täynnä näitä väittämiä, joita lukiessa 100% ihmisistä kokee, että hei, tämä juttu on täsmälleen minusta kertova.
Siihen perustuu mm. horoskoopit. Sanotaan jotain niin ympäripyöreää että se käy kaikkiin, mutta näissä sosiaalisissa virhelauseissa jotka aiheuttavat hämmennystä, se on maalattu niin että olen sinun yläpuolella. Eikä kukaan lopulta tiedä, miksi suututtiin..
Taisin muuten itse kerran sanoa jollekin vähän vastaavaa.
Kaveri kysyi, että tykkäsinkö jostain koirankoulutusohjelmasta. Sanoin että en tykännyt, koska haluaisin oppia koirista jotain. Kävi sitten ilmi että hän piti sitä koirankoulutusohjelmaa jonain, mistä voi oppia paljonkin. Eli tulin haukkuneeksi koko muijan koirankoulutustaidot, vaikka vain elin sfääreissäni ja vastasin rehellisesti mitä olin mieltä ko. ohjelmasta.

En tiedä, joskus tulee hetkiä että kannattaisi teipata suunsa.

[quote="Koiruuksia"]Enpä osaa sanoa. [b]Jotenkin kuulostaa vähän jopa halventavalta kun joku sanoo että: "Mulle riitti oma lapsi hoivavietin tyydyttämiseen."[/b]
Miksi joillain ihmisillä on 10 lasta ja joillain vain yksi. Joillain ei yhtään. Sama lemmikkien kanssa. Joillain on yksi koira ja joillain iso lauma. Plus muut lemmikit kissat jne siihen päälle. Joku harrastaa hevosia. Jollain ei ole yhtään lemmikkia eikä sen puoleen lastakaan.

Kun asiaa mietin niin ei mulla ainakaan ole koiria minkään hoivavietin vuoksi. Olen harrastanut niiden kanssa kaikenlaista näiden vuosikymmenien kanssa,
Olen kiinnostunut niiden oppimismekanismeista ja käytöksestä. Parhaiten olen huomannut, että huomaa kaikenlaista kun tarkastelee omien (oman koiralauman) koirien tekemisiä. Laumaan mahtuu aina niin paljon erilaisia yksilöitä. Se on mielenkiintoista. Enemmän ne tuntuvat ystäviltä kuin "hoivattavilta."
Toki tykkään myös antaa (ja vastaanottaa) hellyyttä ja läheisyyttä koirilta. Toimii myös kissojen kohdalla. Kissojen käyttäytyminen on myös mielenkiintoista enkä ole ollenkaan samaa mieltä silloin kun puhutaan kissoista ja vaikkapa niiden kiintymisestä omistajaansa. Mulla on jokainen kissa ollut hyvin kiintynyt minuun ja myös osoittanut sen. Sama koskee kissojen kouluttamista. Se onnistuu kyllä.
Meillä on ollut paljon akvaarioita ja niissä erilaisia kaloja. Kalojen käytöksen katselu on myös hyvin mielenkiintoista.

Luulen että tässäkin on vastauksia yhtä monta kuin on lemmikin omistajaa.[/quote]
Joo siksi jäinkin miettimään tätä asiaa, koska se ei tuntunut oikealta ja oli todellakin vähän töksäyttävästi sanottu vähintään.

Onhan niitäkin, yleensä nuoria naisia, jotka ottavat pienen söpön lemmikin ja se korvaa sen puuttuvan lapsen, ja kun lapsi tulee lemmikki sattaa lähteä. Eli korvautuu "oikealla". Mutta en usko että näin olis loppuen lopuksi kovinkaan monen lemmikin omistajan toiminta tapa. Siinä on paljon muutakin.

[quote]Hän sanoi että hänen ainut tytär riitti hänelle hoivavietin tyydyttämiseen.[/quote]

Minusta tuntuu että tuo on vain sanonta, joku vaan ei halunnut elukoita.
Toisaalta, riippuu millainen ihminen ja missä yhteydessä tuon sanoo, niin kuulostaa myös hieman alentuvalta.
Tai ikäänkun on itse diagnosoinut että lemmikinomistaminen= hoivavietti.
Entäs sitten lapset?
Jotenkin kalskahtaa tylyltä,tuo hoivavietin tyydyttämiseen.
Tai sitten sillä ihmisellä ei ole mitään normaaleja tendenssejä, vain puhelee lämpimikseen. Ellei takki riitä lämmöntarpeen tyydyttämiseen. :lol:

Itse olen lapsesta saakka tottunut kasvanut kissojen ja koirien kanssa ja aika vähän on tähän mennessä ollut lemmikittömiä vuosia. Pidän paljon myös koirista mutta koen, että koiran pitäminen yksineläjänä on haasteellista. Nuorempana oli parikin ajanjaksoa jolloin kävin lähitöissä päivisin ja opiskelin iltaisin ja lisäksi työpäiviin kului matkoineen 10 tuntia päivässä mikä on liikaa. Muistakin syistä kissa on minun eläimeni enkä oikein osaa kuvitella kotia ilman kissaa vaikka sellainen elämäntilanne varmaan jossain vaiheessa tuleekin.

Elävästä olennosta vastuun kantaminen vaatii huolenpitoa - onko se sitten hoivaviettiä kun sen vapaaehtoisesti tekee, ehkä on. En kyllä lapsettomanakaan pidä kissoja lasten korvaajina. Lapsen saaminen ja kasvatus on aivan eri asia. Lisäksi uskon, että minulla olisi lemmikkejä myös siinä tapauksessa, jos olisin saanut lapsia. Ellei vakavaa estettä olisi niin haluaisin tarjota lapselle kokemuksen lemmikeistä.


Koiruus sanoi hyvin, että syitä hankkia lemmikki on yhtä monta kuin lemmikinomistajaakin.

Pidän myös paljon autostani, hankin sen upouutena 15 vuotta sitten mutta se on kuitenkin vain esine.

Mulla on varmaan kaikki vietit käytössä.
Jos koira on mamman tissiposki joka tarvitsee paljon apua ja tukea, on tosi hellyydenkipeä ja ihana, niin heräähän siinä jonkinlainen hellyysvietti, onko se sitten hoivavietti. Vai onko hoivavietti sitä, kun koiralla on masu pipi ja haluaa parantaa sen, hakea apteekista lääkkeen sille, pestä tassut kun tullaan ulkoa ym.
Onko se sukua jollekin nuken pukemiselle lapsena?
Yksi vietti on se, että yritän kasvaa ihmisenä ja hyväksyä, että koiran arvo ei ole siinä paljonko siltä saa hellyyttä. Koira on oma "henkilö" jolla on oma sisäinen maailmansa, ja laitan sen hyvinvoinnin etusijalle jos on vaikkapa koira, että se alkaa voida huonosti jos se hukutetaan hellyyteen tai vääränlaiseen huomioon.
Mulla on myös laumavietti, eli haluan kuulua johonkin ja koirat antaa paljon enemmän kuulumisen tunnetta kuin esim. työkaverit tai perhe. Puolison kanssa juteltiin joskus, että kumpi sattuisi enemmän, ero parisuhteesta vai ero koirasta. Oltiin molemmat sitä mieltä, että akka/ukko saa lähteä ensin. Mulla ei tulisi mieleenkään olla parisuhteessa ihmisen kanssa, joka ei laita koiraa etusijalle. Ei ole valmis vaikka olemaan ilman uudenvuoden juhlia, jos sattuu olemaan koira joka pelkää raketteja. Tai ei ole valmis vaihtamaan asuinpaikkaa tai lattiamateriaalia koiran takia, vaan vaatii että pitää olla joku laminaatti ja pisarakin kusta aiheuttaa sen, että koko höskä pitää purkaa.
Ystävien suhteen sama juttu, ei kestä kauaa sellaiset ystävyyssuhteet, joissa näen että ihminen ei ole uskollinen koiralleen. Tai mille tahansa eläimelle minkä on hankkinut.
Välillä mietin olenko rajoittanut elämäni eläinten takia, mutta sitten kun näkee mitä kaikkea ne tuo elämästä, ympäristöstä ja ihmisistä tosi nopeasti valoon, huomaan että niistä on hyötyä. Niiden asettamista rajoista on hyötyä mulle ihmisenä, ne pitää maan pinnalla ja laittaa asioita tärkeysjärjestykseen. Mutta enpä ollut ihan niin filosofinen syissäni miksi ne alunperin hankin. Piti vaan saada.

Nimimerk. tuhti sanoitti erinomaisesti!

Ikä vaikuttaa monilla myös, luulen? Paukut menee iän kasvaessa joko omaan tai vaikka lapsenlapsien kanssa eloon ja oloon. Hirmu moni tässä + 50 jälkeen jättänyt uusien eläinten ottamisen. Ja kun kutosella tai seiskalla alkavaa, sitä suuremmalla syyllä.

Jos koirien pitämisellä, tai siis ylipäätään lemmikkien (eli en tarkoita esim. koiria, jotka on hankittu vain metsästykseen ja lopun aikaa ne on ketjun jatkeena pihalla), ei olisi mitään tekemistä hoivavietin kanssa, niin olisi vaikea kuvitella, että niitä kukaan ottais kotiinsa asumaan ja vieläpä niin, että oikeasti pyrkii tekemään parhaansa, että lemmikeillä olisi mahdollisimman hyvä olla. En mäkään silti ajattele, että mulla olisi lemmikkejä siksi, että olisi pakko päästä hoitamaan jotakin vaan ihan samoista syistä kuin monilla muillakin. Olen syntynyt koiraperheeseen ja en vain osaa kuvitella elämää ilman niitä. Hoivavietti ehkä näyttelee siinä osaa, että oikeasti miettii millainen elämä olisi niille elukoille mahdollisimman hyvä, pyrkii ruokkimaan ne hyvin, tarjoaa välillä herkkuruokaa ja huolehtii, että arjessa on riittävästi aikaa elukoille ja järjestää mukavaa tekemistä ja pitää huolta niiden terveydestä. Kyllä mä ajattelen, että jonkinlainen hoivavietti on aivan välttämätöntä. Pentuelukoista mäkään en niin hirveästi innostu, kun niissä just on sitä hoivaamista aika lailla ja itse odotan koirasta sitä, että se olisi ennenkaikkea tyyppi, jonka voi ottaa mukaan moneen paikkaan ja tehdä kaikenlaisia juttuja yhdessä.

Mä miellän, että hoivavietti on vähän sama asia kuin sympatia tai halu tehdä toisen elämästä mahdollisimman mukava ja auttaa niitä, jotka eivät ehkä itse siihen pysty ja tämä pätee sekä ihmisiin että eläimiin. Sit jos aletaan haalimaan kotiin aivan tuhottomasti jalkapuolia elukoita ja kuljetetaan niitä potkupuvussa lastenvaunuissa ja uhrataan koko elämä ja ehkä työkin niiden takia, niin ollaan jo aika vakavassa hoivavietissä.

No jaa, tuleehan siinä aika paljon hoivaamista mukana, kun ottaa elävän olennon vastuulleen.
Ajattelen, että hoivaamiseksi lukeutuu se kaikki sellainen koiran tarpeista huolehtiminen, jotka ei ole itselle palkitsevaa (ruokkiminen, tarpeilla käyttäminen, kynsien leikkuut ja muut hoitotoimet). Minulle ne ovat koiran omistamisen miinuksia. Plussapuolella on yhdessä oleminen ja tekeminen (lenkkeilyt, kouluttelut, harrastukset ja leikkiminen). Minulla on koiria, koska plussat painavat vaakakupissaan enemmän. Minulla on koiria hoivaamisesta huolimatta, ei sen takia. Tunnen kyllä yhden, joka todella pitää myös hoivaamisesta. Sehän on optimitilanne.