Lemmikit

Olen saanut rahaa äidiltäni verovapauden puitteissa olevan määrän koko aikuisikäni. Lisäksi äiti on opiskellessani maksanut yliopiston lukukausimaksut. Myös yllättävissä tilanteissa äiti on ollut se viimesijainen tuki, jos on tullut esim. tonnien eläinlääkärilasku.

Toisaalta minut on kasvatettu tiukkaan ekologiseen ajatteluun ja siis siihen, että mitään turhaa ei osteta.

Olen tosi kiitollinen etenkin tästä viimesijaisesta tuesta, joka on tuonut varmuutta selviämisestä elämään. Tuo verovapaa rahasumma on reilu satanen kuukaudessa. Se ei ole kovin iso asia äidilleni, hänen eläkkeensäkin on nykyään melkein kaksinkertainen minun palkkaani nähden urani huipulla. En koe lainkaan epäonnistuneeni elämässäni, eikä koe äitinikään, että olisin. Teen töitä meille molemmille tärkeiden arvojen edistämisen puolesta joka päivä, olen vain sattunut valitsemaan alan, jolla ei rikastu. Saan kuitenkin oman työni kautta tuoda merkityksellisyyttä omaan ja muiden elämään. Äiti on halunnut auttaa minua rakentamaan perusturvaa elämääni, hänelle tärkeää on huolehtia rakkaistaan. Jos rahatilanteemme olisi toisin päin, olisi itsestään selvää, että minä auttaisin häntä.

Ai niin, äiti on myös jo etukäteen kertonut, että perintöä on tulossa vain lakiosa, ja loppu menee hyväntekeväisyyteen. Kannatan tätäkin ajatusta.

Joskus tilanteiden taustat tunteva näkee asiat toisin. Tulee mieleeni, miten ystäväni sisaruksineen ja vanhempineen riensi joukolla apuun, kun kuusikymppinen perheenjäsen sairastui muistisairauteen ja hölmöili asiansa solmuun. Yhdessä lopettivat yritystoiminnan, maksoivat perintätoimistojen järkyttäviksi kohonneita laskuja ja ystäväni otti lopulta sähkölaskut omiin nimiinsä. Varmasti ulkopuolisesta olisi näyttänyt siltä, että avun saaja on ihan tosi huono avustamisen kohde. Mutta nämä tiesivät syyn, ja kaikki tunsivat olevansa tärkeällä asialla. Kukaan ei kuitenkaan tinkinyt lääkkeistään tai antanut viimeisiä senttejään. Se olisikin ollut vääränlaista auttamista.

Taitaa nyt erottua vastauksista ne, jotka yhä elää vanhempien kukkarolla/tulonsiirroilla, vaikka ikää jo on.

Ettei mene ihan asian vierestä höpisemiseksi, niin tartun vielä tähän. Tähän ketjuun vastanneista yksikään ei taida saada niin paljoa, että sillä eläisi edes kituuttaen. En tiedä millaisten silmälasien lävitse näitä pitää lukea, että saa sellaisen käsityksen.

Ajatus rahasta vallan välineenä kumpuaa varmasti myös kirjoittajan omista kokemuksista. Rahallahan ei ole sellaista vipuvartta, jos sen saaja ei ole siitä riippuvainen. Omasta kokemuksestani sanoisin, että raha on yksi helpoimmista tavoista osoittaa vahvaa välittämistä ja kiintymystä. Siinä kontekstissa vipuvarsi myös toimii. Rahan antaminen on kaunis ele. Se on minusta tämän ketjun selkein yhtenäinen viesti, oli sitten kyseessä antajan tai saajan kirjoitus.

Meillä sille on eniten annettu joka on vähiten järkevästi rahat käyttänyt. Ei ole tuntunut vanhemmillemme olevan vaikeaa toimia noin.

Perheen sisäisiä asioitahan nuo on. Pitäisi tietysti olla tasapuolinen sisarusten kesken, mutta jos yksi käyttää rahat järkevästi ja toinen ei niin kyllähän se vaikeuksia tuottaa.

Nuorena aikuisena kun muutin pois kotoa ja aloin rakentaa omaa itsenäistä elämääni, sain vanhemmiltani tarvittaessa rahallista apua, jos oli esim. jotain arvokkaampaa huonekalua hankittavana tai muuta vastaavaa. Sama juttu on ollut siskollani (2v vanhempi). Aina jos porukat auttoi toista, he laittoi saman verran rahaa myös toiselle, oli sillä hetkellä tarvetta tai ei. Porukat on huolehtineet aina siitä, että jos me siskon kanssa jotain saadaan niin toinen saa saman verran. Nykyisin elämä rullaa ihan oman talouden turvin sen verran mukavasti, että ei ole enää vanhempien avulle ollut tarvetta. Silti joka kerta kun käydään mun vanhempien luona (välimatkaa 800 km), niin he on ihan omasta aloitteestaan halunneet antaa rahaa matkakulujen kattamiseen, tai jos vanhempani tulevat meille kylään tai meidän mökille lomailemaan, niin he haluavat osallistua ruokakustannuksiin tai maksaa mökistä "vuokraa", vaikka ei tarvitsisi. Ja äiti kyllä aina muistuttaa, että jos ikinä tulee tilanne, että tarvitsisin rahaa johonkin yllättävään tai isompaan hankintaan, niin kyllä he auttaisi edes jollain summalla. He kuitenkin tietää, että me siskon kanssa käydään töissä ja tehdään parhaamme että omillaan pärjättäisiin mahdollisimman pitkälle, niin ei ole sellaista asetelmaa koskaan ollut, että oltaisiin vaan kädet ojossa ottamassa kaikki mitä irti saadaan mutta ite ei oltaisi valmiita laittamaan tikkua ristiin oman pärjäämisen eteen.

Mella M kirjoitti:Mä olen saanut kotoa rahaa, niin nuorena kuin vanhanakin. Tosin olen mennyt kesätöihinkin jo ekan kerran kuudennen luokan jälkeen ja sen jälkeen olin aina töissä kesäisin ja opisekelujen ohessa. En ole koskaan kuvitellut, että koska kotoa saa rahaa, niin mun tarvis tehdä vähemmän. Enkä ole saanut mitään valtavia summia, mutta aina välillä jotain. Ja tosiaan, vanhempien on kyllä järkevää laittaa rahaa kiertoon ajoissa jos vaan pystyvät, kun lapsille se kaikki tulee jossakin vaiheessa kuitenkin. Verosuunnittelua. Mua on myös autettu monin muun tavoin tekemällä asioita, esim. muutoissa, pikku rempoissa, auton kanssa. Olen mä monta kertaa sanonut äidille, että ei tarvi, mutta toisaalta mä ymmärrän, että se haluaa välillä laittaa rahaa. "

MellaM voisi olla hyvinkin meidän tyttäremme tämän perusteella Ihan samalta kuulostaa kuin mitä on tytärtä jelpitty. Tosin, molempia lapsia on autettu tarpeen tullen, opiskeluaikana laitettu vähän ylimääräistä tilille viestillä "osta itsellesi ruokaa". Poika tosin oli opiskeluaikana kesäisin sen verran hyväpalkkaisessa työssä, että pystyi elämään seuraavan vuoden (ja lisäksi teki hommia opiskelujen ohella) Tyttärelle taas kustannettiin vaihto-oppilasvuosi Italiassa ja sen jälkeen opiskelujen aikana jelpittiin aina kun oma tilanne sen salli.

Itse taas (syntynyt 50-luvulla) kun olin isovanhempien ensimmäinen lapsenlapsi, sain joskus mummolta muutaman markan ylimääräistä "karkkirahaa"

Mutta nämä nyt on ihan eri kuin aloituksessa mainittu 100.000 eur

Minusta elämän suurimpia onnenhetkiä on se, kun pääsee olemaan toiselle avuksi tai ilahduttamaan toista.

Tämä.
Ilahduttaminen on tärkeää myös sille, jota ilahdutetaan. Tulee tärkeäksi varmaan antaa eteenpäin palveluksia tai mitä vain, tai antaa vastalahja. Siksi sanotaankin että hyvä kiertää.
Jos oma ei riitä, sitähän varmaan ilahtuu, kun joku antaa sen jäljellejäävän lopun tai helpottaa arkea joltain osin.

Jos joku ei ollenkaan ilahdu siitä että hänelle antaa rahaa, esim Kissimyyrihän saattaisi ottaa sen jopa loukkauksena, niin sitten rahan antaminen voi jopa olla virhe. Jos kaikki antaminen on jollekiin vain merkki siitä, että ei ole pärjännyt? Tai jos jollain on niin paljon ettei tarvitse rahaa, niin voisiko se antamisen ilo hieman laimentua. Mutta siinä kohtaa molemmat rahakkaat henkilöt varmaan laittaa myös johonkin hyväntekeväisyyteen, tai löytää autettavaksi tai ilahdutettavaksi sellaisen joka sitä kaipaa.

^ Komps riittää myös!

Kyllä, kun on itse rämpinyt täysin ilman apua, ei tee tiukkaa heittää vaikka satasia muksujen avuksi. Mutta sillä tavalla olen nuttura tiukalla, että asioiden täytyy muuten olla mallillaan. Oli se työtä, opiskelua, niiden yhdistelmää tms. Tilapäistä kuoppaa jota voi itse helposti avittaa.
Viimeksi maksoin lapsen hammislaskun, jos nyt jotain pitää mainita esimerkiksi. Niin hänelle ei tullut kaikki samaan pinoon, samaan aikaan.

Valkosipulisilakka kirjoitti:Minusta elämän suurimpia onnenhetkiä on se, kun pääsee olemaan toiselle avuksi tai ilahduttamaan toista. Tämä saattaa olla takana, jos vanhempi antaa lapselle apua tai rahaa. Jollekulle antamisen ilo ehkä on ihan vieras tunne?

Sen verran olen jo sisäistänyt somemaailman että muutaman sekunnin etsin tykkäysnappia.

Tulkoon sitten näin. *eiku, ei näissä hymyoissä olekaan peukkuakaan* . Kuuluuko tähän sitten kirjoittaa "Tämä"

Hyvin huomaa että se kenelle ei ole mitään annettu, ei osaa itsekään antaa toiselle. Saati että tuntisi iloa ja mielihyvää antaessaan tai saadessaan. Surullista.

Minusta elämän suurimpia onnenhetkiä on se, kun pääsee olemaan toiselle avuksi tai ilahduttamaan toista. Tämä saattaa olla takana, jos vanhempi antaa lapselle apua tai rahaa. Jollekulle antamisen ilo ehkä on ihan vieras tunne?

^ Just näin.

. Taitaa nyt erottua vastauksista ne, jotka yhä elää vanhempien kukkarolla/tulonsiirroilla, vaikka ikää jo on. Heistä tietenkään asiassa ei ole mitään ongelmaa, yllätys yllätys.
Ymmärrätkö yhtään, että perintösuunnittelu on varsin järkevää,
eikä se tarkoita vanhempien kustannuksella elämistä.
Kun sitä perintöä on joka tapauksessa tulossa, niin ei ole mitään syytä pantata omaisuutta odottamassa vanhempien kuolemaa, ja kovia perintöveroja. Jos vanhemmat näin haluavat, ja siihen pystyvät, joutumatta itse tiukille.

Kissimyyr6-66 kirjoitti:Jos nelikymppisenä olisin vanhempien avun varassa niin katsoisin ryssineeni elämäni, lapsia, eläimiä ja teinejä autetaan. Toki auttaisin myös nelikymppistä lasta jos tämä oikeasti tarvitsee, mutta ei se mikään ideaalitilanne olisi, olisi epäonnistunut ainakin kasvatus. Osa aikuisuutta on elättää itsensä ihan itse, ei elää tulonsiirroilla tai vanhempien kukkarolla enää keski-iässä. Jos kaikki menee hyvin, nelikymppinen ei apua tarvitse, hänellä on jo hyvä ammatti ja työpaikka.
Raha on myös aina valtaa, vaikka asian kuinka yrittäisi kiistää, eikä se ole ihan ongelmatonta. Se kuka maksaa, myös päättää.

Perintösuunnittelun näkökulmasta aika ajoissa on aloitettu kun puhutaan 20-40-vuotiaiden rahoittamisesta, mun kuplassa ne Nallet on aika harvassa. Enemmän on niitä, joiden vanhemmat tinkii omista lääkkeistä, kun "lapsen" pitää saada maksetuksi joku turhake.

Tuosta muuttaako kasvatus lokin kunnon ihmiseksi, ei kai siinä ole mitään yksiselitteistä mallia. Minä olen nähnyt enemmän sitä että raha (ja jopa raha jonka piti olla tulossa, mutta lopulta ei edes tullut) myös turmelee, ihminen jättäytyy odottamaan paikkaa isän firmasta, ja laiminlyö koulutuksen. Sitten kun firma teki konkurssin, ollaankin jännän äärellä.

Minä uskon että vaikka ihmisen perusluonnetta ei voi muuttaa, kasvatuksella on kyllä YLEENSÄ vaikutusta arvoihin ja arvostuksiin. Ellei ole, niin heivataan lapsemme kaikki lastenkotiin, eikö. Toki on sitten yksilöitä jotka kasvaa kieroon kaikesta mahdollisesta hyvästä huolimatta, mutta enemmistö ihmisistä ei ole näitä.

^ Viittasin tähän kirjoitukseen ylläolevan.

Olen varakas, työssäkäyvä, perheellinen nelikymppinen nainen ja saan vanhemmiltani rahaa. EN todellakaan tarvitsisi heidän rahojaan, mutta haluavat antaa ns. ennakkoperintöä.

En nyt muista onko muuta tullut kuin nuo mainitut lahjat.
Tavaraa ja kaikenmaailman konetta on kyllä aika paljon saatu, niin onhan niilläkin rahallinen arvo. Aika isokin.

Ja katsotaan sitä perintoä sitten joskus

Kissimyyr6-66 kirjoitti:Taitaa nyt erottua vastauksista ne, jotka yhä elää vanhempien kukkarolla/tulonsiirroilla, vaikka ikää jo on. Heistä tietenkään asiassa ei ole mitään ongelmaa, yllätys yllätys.

:::::::::::::::::::::::

Ja ennen kuin joku pillastuu, tässä ei nyt puhuta lahjoista joskus ja jouluna ja muusta normaalista, vaan siitä että vielä keski-iässäkin on oikeasti taloudellisesti riippuvainen vanhemmistaan. Tai siitä ettei autettaisi, kun oikeasti sattuu jotakin odottamatonta (tyyliin tarvitsee syöpähoitoja yksityisellä klinikalla). Vaan elämäntavasta, jossa aina joku muu maksaa.

Olen pahoillani, tuon trauman täytyy olla syvä. Mutta edelleen, tässä ei myöskään puhuta pelkästään siitä, että joku eläisi vanhempien kukkarolla vaan myös siitä, että saa rahaa, koska vanhemmat haluaa sitä antaa vaikka ei itse tarvikaan. Ymmärrän, että tätä sinun on jotenkin nyt kauhean vaikea uskoa, mutta sellaistakin on.

Pointti onkin, että kukaan ei ole taloudellisesti itsenäinen. Kaikki sun elämässä perustuu tulonsiirtoihin, ja vain pieni osa on varsinaista palkkaa mikä maksetaan työstä. Sinä kaupassa käydessäsi teet tulonsiirron kauppiaalle, koska et voi olla varma että se tuote on oikeasti sen hintainen, kuin lapussa ilmoitetaan. Siinä on veroakin, ja osa on keksittyä.
Joku tekee kovasti töitä, ja saa silti vähemmän rahaa kuin sinä.
Toiset tekee hyvin vähän töitä, ja voi silti tulla siitä tulevalla tulolla paremmin tai hyvin toimeen.
Eli ihmisarvo tai se ihmisen omanarvon tunto määrittyy eniten siitä, miten paljon kokee onko se saatu taloudellinen turva ja siihen turvan hankkimiseen laitettu panos tasapainossa omasta mielestä. Miten se tasapaino saavutetaan, on jokaisen oma asia. Joku voi tehdä vaikkapa paljon vapaaehtoistyötä kylätalkoilla, josta ei saa mitään palkkaa, ja samalla saa satkun vanhemmiltaan. hyvän ihmisen kriteerit täytetty.
Esim. lottovoitto tuo ihan yhtä paljon taloudellista turvaa, kuin sama raha työllä ansaittuna. Pelkkä raha ei määritä, eikä myöskään ole automaatio että "vääristä" syistä eli muusta kuin palkkatyöstä tuleva raha huonontaa ihmisen kehitystä jotenkin.

On hyviä ammatteja, joista ei nykypäivänäkään tienaa tarpeeksi. Jos ihmisen mittari on kerran että on hyvässä ammatissa 40-vuotiaana, niin sehän on täysin absurdia koska yhteiskunnassa on niin paljon työtä josta ei makseta läheskään tarpeeksi, ja on turvauduttava palkan lisäksi toisennimisiin tulonsiirtoihin, tulivatpa ne vanhemmilta tai valtiolta.

Musta kasvatuksen tarkoitus on muukin, kuin itsenäinen ja myös taloudellisesti pärjäävä aikuinen, hyvässä ammatissa ja työssä kun ikääkin on jo 40 v.
Tärkeintä on resilienssi, ja sitähän yleensä heikentää sellainen vanhempi joka kuluttaa kyttäämällä ja ohjailemalla koko perheen voimavarat ja traumatisoi lapsen kertomalla, ettei hän ole hyväksytty muuta kuin kapitalistisessa mielessä täydellisenä työmuurahaisena.

Nuorena olen saanut apua, myös rahallista.

Taitaa nyt erottua vastauksista ne, jotka yhä elää vanhempien kukkarolla/tulonsiirroilla, vaikka ikää jo on. Heistä tietenkään asiassa ei ole mitään ongelmaa, yllätys yllätys.

Minusta kasvatuksen tarkoitus on itsenäinen ja myös taloudellisesti pärjäävä aikuinen, hyvässä ammatissa ja työssä kun ikääkin on jo 40 v. Vai koska se taloudellinen itsenäisyys saavutetaan, eläkkeelläkö vasta? Nelikymppinen on parhaassa työiässä, ei enää kokematon ja kouluttamaton eikä vielä niin vanha, että ei kelpaa työnantajille.
Toki voi tulla sairautta tms mitä ei voi ennakoida eikä muuttaa, mutta en näe ideaalina että keski-ikäinen "lapsi" yhä on riippuvainen vanhemmistaan taloudellisesti. Miten tuossa koskaan kehittyy itsetunto tai itseluottamuskaan, kun pärjääminen aina perustuu vanhempien kukkaroon. Ostavatko vanhemmat sitten "lapsen" aikaa ja huomiota, lapsi tapaa usein vanhempaa koska se kannattaa taloudellisesti. Ei kovin kaunis kuvio minusta.

Ja mitä kun saa itsekin lapsia, onko sitten kaksi sukupolvea vanhusten kukkarolla. Ja tämä siinä parhaassa (mutta kai sentään aika harvinaisessa tapauksessa), siis mallissa jossa sillä vanhemmalla on niin paljon varallisuutta, ettei auttaminen tunnu yhtään missään. Siten kuten yhteiskunta on kehittymässä, vanhukset voivat tarvita myöhemmin rahansa vielä itse.

Ja ennen kuin joku pillastuu, tässä ei nyt puhuta lahjoista joskus ja jouluna ja muusta normaalista, vaan siitä että vielä keski-iässäkin on oikeasti taloudellisesti riippuvainen vanhemmistaan. Tai siitä ettei autettaisi, kun oikeasti sattuu jotakin odottamatonta (tyyliin tarvitsee syöpähoitoja yksityisellä klinikalla). Vaan elämäntavasta, jossa aina joku muu maksaa.

Kissimyyr6-66 kirjoitti:Minä uskon että vaikka ihmisen perusluonnetta ei voi muuttaa, kasvatuksella on kyllä YLEENSÄ vaikutusta arvoihin ja arvostuksiin. Ellei ole, niin heivataan lapsemme kaikki lastenkotiin, eikö. Toki on sitten yksilöitä jotka kasvaa kieroon kaikesta mahdollisesta hyvästä huolimatta, mutta enemmistö ihmisistä ei ole näitä.

Tietenkin vaikuttaa, mutta aika moneen asiaan voi myös itse vaikuttaa myöhemmin. Sinä taas olet kirjaesimerkki ihmisestä, joka siirtää omaa traumaansa eteenpäin. Sinua ei ole autettu eikä varmasti kauheasti välitettykään. Sen sijaan, että olisit koittanut kasvaa tuosta yli, siirrät sitä vain eteenpäin. Tällaisia ihmisiä on toki suomalaisissa paljon, tuntuu olevan jossain ikäluokassa ihan kansanperinnettä.

Kissimyyri ei pysty kyseenalaistamaan omia päättelyitään, esimerkki:

Minä olen nähnyt enemmän sitä että raha (ja jopa raha jonka piti olla tulossa, mutta lopulta ei edes tullut) myös turmelee, ihminen jättäytyy odottamaan paikkaa isän firmasta, ja laiminlyö koulutuksen. Sitten kun firma teki konkurssin, ollaankin jännän äärellä.

Tuossa on vääryytenä se että sinä oletat, että nimenomaan raha on turmellut ihmisen, josta kerrot. Eli täysin luulottelet tietäväsi varmuudella toisen ihmisen koko motiivit ja hänen elämänsä kulun, täysin. Kuvittelet myös mikä lopputulos olisi ollut ilman sitä pitänytolla tulossa-rahaa sille ihmiselle. Kuvittelet myös että hän on jotenkin turmeltunut, vaikka kyse voi olla paljon muustakin. Miksi joku olisi edes turmeltunut ihmisenä, vaikka tekisi tiettyjä valintoja uransa suhteen, perustuen niihin tietoihin mitä sillä hetkellä on käsillä?
En tiedä onko enää mahdollista asettua yhtään korkeammalle toisten yläpuolelle, ja onko enää mahdollista olla tuon harhaisempi päättelyissään.
Ehkä se harha suojelee, ei pidä kenenkään toki luulla tietävänsä mikä tuollaiseen on johtanut. Ehkä tuolle asenteelle on sulla jotain niin hyvää käyttöä, että se on jopa se kantava seinä. Älkäämme siis liikaa romuttako sitä.

Mistä mahtaa Kissimyyry johtua, että sinä et osaa ajatella tätä minään muuna kuin auttamisena? Että sitä rahaa ei voisi muuten saada tai antaa muuten kuin auttamistarkoituksessa ja siinäkin ainoa mahdollisuus on, että ihminen on jotenkin ihan totaalisesti ryssinyt asiansa? Jotenkin tuntuu aika ikävältä tuollainen maailmankuva, kun kaikki sinun näkövinkkelistä vain loisii eikä pärjää itse. Ja mitä perintöihin tulee, niin meillä mun vanhemmat ovat antaneet aina rahaa meille lapsille, kun ovat itse perineet jotain, eli ovat laittaneet itse perimistään varoista suoraan eteenpäin lapsille ja ihan itse ollaan saatu päättää, että mitä niillä rahoilla tehdään, ei niihin ole liittynyt minkäänlaista vallankäyttöä eikä kyselyä, että mihin ne aikoo käyttää eikä mun vanhemmat ole koskaan jälkikäteenkään kyselleet. Ekat rahat mullakin meni varmaan ihan vaan mukavampaan elämään koska olin sen verran nuori.

Minä uskon että vaikka ihmisen perusluonnetta ei voi muuttaa, kasvatuksella on kyllä YLEENSÄ vaikutusta arvoihin ja arvostuksiin. Ellei ole, niin heivataan lapsemme kaikki lastenkotiin, eikö.

No sinun tapauksessa jos noita mielipiteitä kuuntelee, haluaisin mieluummin kasvaa savimajassa tai sitten lastenkodissa vs. vanhemmilla jotka on tuota mieltä. Koska se lapsuus olisi molemmille osapuolille siinä ajan ja energian hukkaa, ja turhaa murhetta.

Raha on myös aina valtaa, vaikka asian kuinka yrittäisi kiistää, eikä se ole ihan ongelmatonta. Se kuka maksaa, myös päättää.

Ei se raha ole valtaa muuta, kuin kapitalistisessa yhteiskuntamuodossa. Esim. kivikaudella on enemmän ollut merkitystä taidoilla, ja jos ei erityistaitoja ole niin ihmisellä itsessään on ollut arvo, koska näkee esim vanhoista luista että on hoidettu vammautuneita hyvin pitkään.

Jos nelikymppisenä olisin vanhempien avun varassa niin katsoisin ryssineeni elämäni, lapsia, eläimiä ja teinejä autetaan. Toki auttaisin myös nelikymppistä lasta jos tämä oikeasti tarvitsee, mutta ei se mikään ideaalitilanne olisi, olisi epäonnistunut ainakin kasvatus. Osa aikuisuutta on elättää itsensä ihan itse, ei elää tulonsiirroilla tai vanhempien kukkarolla enää keski-iässä. Jos kaikki menee hyvin, nelikymppinen ei apua tarvitse, hänellä on jo hyvä ammatti ja työpaikka.
Raha on myös aina valtaa, vaikka asian kuinka yrittäisi kiistää, eikä se ole ihan ongelmatonta. Se kuka maksaa, myös päättää.

Perintösuunnittelun näkökulmasta aika ajoissa on aloitettu kun puhutaan 20-40-vuotiaiden rahoittamisesta, mun kuplassa ne Nallet on aika harvassa. Enemmän on niitä, joiden vanhemmat tinkii omista lääkkeistä, kun "lapsen" pitää saada maksetuksi joku turhake.

Tuosta muuttaako kasvatus lokin kunnon ihmiseksi, ei kai siinä ole mitään yksiselitteistä mallia. Minä olen nähnyt enemmän sitä että raha (ja jopa raha jonka piti olla tulossa, mutta lopulta ei edes tullut) myös turmelee, ihminen jättäytyy odottamaan paikkaa isän firmasta, ja laiminlyö koulutuksen. Sitten kun firma teki konkurssin, ollaankin jännän äärellä.

Minä uskon että vaikka ihmisen perusluonnetta ei voi muuttaa, kasvatuksella on kyllä YLEENSÄ vaikutusta arvoihin ja arvostuksiin. Ellei ole, niin heivataan lapsemme kaikki lastenkotiin, eikö. Toki on sitten yksilöitä jotka kasvaa kieroon kaikesta mahdollisesta hyvästä huolimatta, mutta enemmistö ihmisistä ei ole näitä.

Kun muutin parikymppisenä pois lapsuudenkodistani, sain asua äitini omistamassa asunnossa pelkän yhtiövastikkeen hinnalla. Myöhemmin tuo asunto myytiin ja sain lainaksi myyntirahat oman asunnon ostoon. Lisäksi otin pankkilainaa. Joka pennin maksoin takaisin. Samoin auton ostoon sain isältäni lainaa ja maksoin myöhemmin takaisin.

Muuta rahallista avustusta en ole saanut, enkä kaivannutkaan. Olen ollut töissä ja elättänyt itse itseni. Omalle täysi-ikäiselle lapselleni en ole antanut rahaa, mutta pienen summan laitan hänelle kuukausittain sijoitusrahastoon. Tietynlaista ennakkoperintöä kai tuokin.

Vanhempani, jotka eivät ole varakkaita, vaan itse omin käsin pikkuhiljaa velkarahalla rakentaneet kaiken, mitä omistavat, ovat auttaneet siinä missä ovat pystyneet. Nyt iäkkäinä eläkeläisinä he lahjovat lapsenlapsiaan merkkipäivinä ja jouluisin. Itse emme ole tarvinneet emmekä pyytäneet heiltä rahallista apua, mutta he ovat antaneet mielestäni ylenpalttisia lahjoja (satoja euroja). Useimmiten tuntuu ihan pahalta vastaanottaa niitä, kun en tiedä heidän eläkkeittensä suuruutta. Olen sitten yrittänyt lahjoa heitä vastaavilla lahjoilla, mutta siitä muodostui hassu ilmiö, jossa raha alkoi kiertää ympyrää Olen sittemmin alkanut antaa lahjat apuna, esim. katonmaalauksena, mökin huoltamisena, pihatöinä jne.

Omia lapsia olemme yrittäneet tukea parhaamme mukaan, jos olemme huomanneet, että apua tarvitaan. Esim. opiskeluaikojen vuokrissa, matkakorteissa ja kodin hankinnoissa. Nyt molemmat ovat jo vuosia olleet töissä, joten apu on ollut enemmän fyysistä apua remonteissa, muutoissa, ostoksilla kantoapuna jne.

PS. Olen kyllä lainannut lapsille rahaa esim. auton ostoon, joita he ovat maksaneet pikkuhiljaa takaisin. Tämä vain siksi, että minulla ole ollut varaa tasapuolisuuden nimissä lahjoittaa yhtä suuria summia molemmille, enkä jaksa pitää kirjaa eri aikoina annetuista lahjoituksista. En myöskään halua, että he ottavat lainaa pankista ja maksavat turhaan suuria korkoja.

Valkosipulisilakka kirjoitti:Toisaalta tulee mieleen se, että iäkkäät ihmiset antavat lahjaksikin mielellään rahaa, koska eivät ehkä enää tykkää tai edes osaa shoppailla. Mun vanha äiti käy enää lähikaupassa ja antaa siksi jouluna, nimpparina ja synttärinä setelin. Sitä joku kummeksuu, mutta ei ilmeisesti kummeksuisi, jos setelin tilalla olisi vaikkapa tuliterä iPhone, merkkilaukku tai matkalahjakortti. Minulla on tuttavapiirissä paljonkin niitä, jotka esim. 60 v täyttäessään matkustavat etelään ja maksavat mukaan kaikki lapset perheineen. Sitä ei kukaan tunnu kummastelevan, ihaillaan vain.

Nimen omaan (joulu)lahjat jätettiin aloituksessa ulkopuolelle.

Toisaalta tulee mieleen se, että iäkkäät ihmiset antavat lahjaksikin mielellään rahaa, koska eivät ehkä enää tykkää tai edes osaa shoppailla. Mun vanha äiti käy enää lähikaupassa ja antaa siksi jouluna, nimpparina ja synttärinä setelin. Sitä joku kummeksuu, mutta ei ilmeisesti kummeksuisi, jos setelin tilalla olisi vaikkapa tuliterä iPhone, merkkilaukku tai matkalahjakortti. Minulla on tuttavapiirissä paljonkin niitä, jotka esim. 60 v täyttäessään matkustavat etelään ja maksavat mukaan kaikki lapset perheineen. Sitä ei kukaan tunnu kummastelevan, ihaillaan vain.

Niin, ja mieheni kohdalla vanhemmilta rahan saaminen ei siis ole mitään auttamista, koska emme rahallista apua tarvitse.
He vain haluavat antaa lapsilleen rahaa. Eli rahan antaminen tai saaminen ei korreloi välttämättä ollenkaan huonon elämäntilanteen kanssa, tai köyhyyden tai rahantarpeen.