Lemmikit

Onhan tämä elämä poikennut alkuperäisestä käsikirjoituksesta todella monin tavoin, mutta hyvinhän tässä on näinkin käynyt. Olen sikäli onnekas, että olen voinut tarttua kiinnostaviin mahdollisuuksiin ja myös vaikuttaa tapahtumien kulkuun epäonnisten käänteiden jälkeen. Kun tarttuu kaikenlaisiin mahdollisuuksiin, niin aina ne eivät pääty hyvin. Kurssin reivaaminen takaisin oikeaan suuntaan on välillä ollut hankalaa ja vienyt aikaa. Sinnikkyys on kuitenkin palkittu ja lopulta asiat ovat asettuneet hyvälle tolalle. Ei ehkä alkuperäisten suunnitelmien mukaisiksi, mutta hyvälle.

En usko, että kukaan voi päättää sitä, mitä elämässä tapahtuu. Kaikille käy ikäviä ja odottamattomia asioita, toiset vain selviävät niistä helpommin kuin toiset. Edes Suomen kaltaisessa tasa-arvoisessa maassa kaikilla ei ole samoja mahdollisuuksia vaikuttaa tulevaan kehitykseen. Toisilla on kuormaa jo valmiiksi niin paljon, että yksittäinen epäonninen tapahtuma voi katkaista kamelin selän. Sen jälkeen ei ehkä ole kovin paljoa eväitä nousta ja jatkaa matkaa. Toisilla on hyvät lähtökohdat ja kannustava lähipiiri, jolloin pahastakin mätkähdyksestä pääsee helpommin takaisin jaloilleen. Minulla on ollut hyvä tukiverkko, mutta ymmärrän hyvin ettei se ole omaa ansiotani eikä omien valintojeni tulosta.

MikkoP kirjoitti:Kyllä kaikesta tapahtuneesta oppii. Niistä joita katuu, niistä joita ei kadu ja kaikesta siitä välitä.
Mutta nekin asiat joita katuu on muokannut minua ja tapahtumia tähän pisteeseen jossa nyt olen. Joten loppupeleissä tässä on käynyt aika kivasti.

Tämä.

^ Ja tuo on aivan päivänselvää kaikille, joilla elämänkokemusta on kertynyt.

Itsestäänselvyyksiä:

Elämässä voi suunnitella kaikenlaista ja resurssien mukaan toteuttaa niitä suunnitelmia, mutta en oikein ole innostunut elämän suorittamisesta. Kaikki ei kuitenkaan mene oman tahdon mukaisesti. Elämä voi yllättää sekä iloisesti että surullisesti. Tulee rakkaus tai ero, raskaus, työpaikka tai työttömyyttä, sairautta, hometalo, kuolemaa, tai mitä tahansa yllättävää ja silloin elämän suunta ja suunnitelmat täytyy miettiä uudelleen. Puhumattakaan maan- tai maailmanlaajuisista terveys-, talous- tai ympäristökriiseistä.

Unelma-ammatti ei ehkä osoittaudukaan odotusten mukaiseksi. Pää tai muu kroppa ei kestäkään stressiä ja vähemmät varat ja helpompi työ ovat parempi ratkaisu kuin burnout ja ennenaikainen kuolema. Omien energiavarantojen rajat tulevat vastaan. Tai ehkä opiskelumotivaatio ja -taidot kypsyvät vasta myöhemmällä iällä ja mahdollistavat silloin kipuamisen parempaan taloudelliseen asemaan ja mieluisampaan työhön. Aina ei itsekään tiedä, mitä elämältä haluaisi ja se, mitä halusi ja saavutti, ei tuotakaan niin suurta onnellisuutta ja tyytyväisyyttä kuin odotti.

Minusta on ollut hyvä mennä harkinnan ja sydämen mukaan niistä ovista, jotka kulloinkin ovat olleet avoinna ja olen yrittänyt pitää vaihtelevalla menestyksellä tyytyväisen ja kiitollisen mielen. Kun oikeasti meiltä ei ole vielä koskaan puuttunut mitään sellaista, mitä ilman ei voisi elää.

Kyllä kaikesta tapahtuneesta oppii. Niistä joita katuu, niistä joita ei kadu ja kaikesta siitä välitä.
Mutta nekin asiat joita katuu on muokannut minua ja tapahtumia tähän pisteeseen jossa nyt olen. Joten loppupeleissä tässä on käynyt aika kivasti.

Kissimyyr6-66 kirjoitti:´

Tekisinkö asioita toisin jos nyt voisi palata ajassa takaisin? Kyllä ihan varmasti, ja sen verran on rehellinen että voin sanoa että joitakin ratkaisuja kadunkin ja tällä tiedolla olisi kannattanut toimia ihan toisin, vaikka silloin tein parhaat mahdolliset ratkaisut sen aikaisen tiedon vallassa. Ellei mitään kadu ei mitään kyllä ole oppinutkaan, vaan toistaa niitä samoja ratkaisuja ja malleja, ja jostakin syystä silti vielä odottaa eri lopputulosta.

Mä olen tuosta aika eri mieltä. Minusta elämässä voi oppia paljonkin vaikka ne ratkaisut ei kaduttaisikaan. Voi myös katua jotakin todella kovasti ja silti olla oppimatta niistä. Minusta nämä ei kulje käsi kädessä. Ylipäänsä katuminen on jotenkin vähän sellaista luterilaista itsensä piiskaamista, jossa itseä parjataan asioista mistä ei todellakaan tarvis. Sinäkin tuossa kerrot, että silloisen tiedon valossa olet toiminut parhaasi mukaan. Miksi sellaista pitäisi katua? Kaikki ihmiset tekee elämässä virheratkaisuja, jotkut isompia kuin toiset ja jotkut enemmän kuin toiset. Ne kuuluu elämään ja minusta katuminen niiden kohdalla on turhaa ellei esim. todella ole aiheuttanut jotakin pahaa tms. Ja sitten toisaalta, mikä virhe se on jos siitä oppii jotakin ja osaa sen jälkeen toimia viisaammin? Kukaan ei selviä tästä elämästä ilman virheitä, sellaiseen täydellisyyteen ei voi eikä edes kannata pyrkiä, siksi todella monen asian katuminen on todella turhaa. Viisastua voi muutenkin.

Mulla oli aika pienenä jo selvää, mitä elämältä haluan (ja etenkin mitä en). Oli ymmärrys, että pitää hankkia hyvä ammatti jotta pystyy rahoittamaan sen halutun elämän. Ja että rahat pitää olla nimenomaan omat, vailla taloudellista riippuvuutta kenestäkään muusta.

Ja olen sen saanut, ei mitenkään helposti tai vaivaa näkemättä. Nuorena ajattelin taloja ja purjeveneitä ja turvattua elämää jossa ei joka kuussa arvota, mitkä laskut pystytään maksamaan tai voiko jonkun haluamansa kirjan tai muun kivan esineen ostaa, vai viekö vaikka jonkun korun osto loppukuun ruokarahat. Nyt lisäksi huomaan että haluamani elämäntapa ylipäätään (päällimmäisenä halu auttaa eläimiä) edellyttää vankkaa tulovirtaa. Siten kun Suomessa terveydenhuollon tila kehittyy, yhä enemmän näkyy tarvitsevan omaa rahaa jo pelkästään yksityislääkäriin, ja veikkaan että jatkossa tilanne vaan pahenee.

Tekisinkö asioita toisin jos nyt voisi palata ajassa takaisin? Kyllä ihan varmasti, ja sen verran on rehellinen että voin sanoa että joitakin ratkaisuja kadunkin ja tällä tiedolla olisi kannattanut toimia ihan toisin, vaikka silloin tein parhaat mahdolliset ratkaisut sen aikaisen tiedon vallassa. Ellei mitään kadu ei mitään kyllä ole oppinutkaan, vaan toistaa niitä samoja ratkaisuja ja malleja, ja jostakin syystä silti vielä odottaa eri lopputulosta.

Sitten sain jotakin mitä en ollut osannut itselleni tavoitella, eli parisuhteen jossa se rakkaus ja kipinä pysyy vuosikymmenestä toiseen. Ajattelin aina, että nuo ihmiset joista vielä vanhuksena näkyy se keskinäinen rakkaus on jotakin niin harvinaista, ettei varmaan tule mun kohdalle. Vaan toisin vaikuttaa nyt käyneen, ja mitä enemmän ikää tulee sitä enemmän arvostaa sitä että meitä on kaksi, elämä olisi yksin tyhjää vaikka kuinka olisi se kaikki materiaalinen. Tämmöistä ei voine suunnitella ajatuksella että jos teen nyt x, siitä seuraa y.

Kun muutin tänne päijät-hämeeseen olin innoissani. rakastin tätä luontoa ja sitä että kaikki oli lähellä ja oli tilaa. Nyt 10 vuotta jälkeen päin kun töitä ei tunnu löytyvän ja kaikki työpaikat ovat siellä etelärannikolla tai PK seudulla niin veri vetää takas sinne, en haluis, mutta jossain vaiheessa ehkä pakko.

Edellisestä tuli mieleeni, nuorena jo päätin että pääkaupunkiseudulle en muuta ikinä. En koskaan. Enkä ole muuttanut.
Joskus mies alkoi haikailla Helsinkiin muuttoa, halusi sinne töihin kun olisi kuulemma ollut niin hyviä työpaikkoja. Sanoin että saa tietysti muuttaa, vaikka heti. Minä ja lapset emme tule mukaan.
Ei muuttanut.

Minulla oli kouluikäisenä selvät sävelet: halusin eläinlääkäriksi. Lukiossa motivaatio oli huipussaan ja haalin suoritettaviksi kaikki luonnontieteelliset aineet. Itsevarmana menin pääsykokeisiin pänttäämättä lainkaan luettavaksi annettua psykologiankirjaa. Tietenkään en päässyt läpi. Kakkosvaihtoehdossa ammatiksi oli pääsykoe samana päivänä, joten en päässyt sinnekään. Menin todistuspisteillä lukemaan ainetta (ainoa ala, josta olin vannonut, että jos jokin elämässä on varmaa, niin se etten sitä en ainakaan ikinä ala lukea), koska siitä saattoi saada hyvitystä eläinlääkiksessä. Ell-unelmat haalistuivat ja valmistuin aloittamaltani alalta.

Lukiolaisena täysikäistyttyäni diskoilin ahkerasti ja mietin että voisin mennä naimisiin monenkin sillä hetkellä discossa olleen kanssa, mutta se on varmaa, että tuo juippi se ei ainakaan ole. Menimme naimisiin kolmen vuoden kuluttua ja olemme onnellisesti yhdessä vieläkin.

Muutimme väliaikaisesti pääkaupunkiseudulle, jota inhosin jo etukäteen ja asuessammekin vielä kymmenet vuodet. Olemme asuneet täällä nyt lähes 40 vuotta. Kai tätä voi jo kotiseuduksi sanoa.

Kun lapset olivat pieniä, tuli lama ja työt alallani katosivat. Jäin hoitamaan heitä kotiin lähes kymmeneksi vuodeksi. Siihen aikaan perheitä tuettiin verotuksellisesti ja kotihoidontuella. Elämäni ihanin ja antoisin ajanjakso! Kun kuopus meni kouluun, kukaan ei uskonut, että saisin vielä töitä. Näin Hesarissa työpaikkailmoituksen, joka kuulosti niin ihanalta, että se melkein sädehti silmissäni. Se sivusi mukavasti omaa alaani, mutta oli mukavampaa ja monipuolisempaa. Pääsin haastatteluun ja ilmeni, että haastattelija oli ammoinen kurssikaverini. Meillä sujui jutut kivasti yhteen ja sain paikan, jossa olin kaverin kahden peräkkäisen vanhempainloman ja hoitovapaan ajan. Sen jälkeen olin taas hetken työtön (lasten kesäloman ajan). Sattumalta miehen asiakas jutteli hänelle, että he tarvitsisivat jonkun tekemään tiettyä hommaa. No se oli juuri samaa, mitä olin tehnyt edellisessä paikassa. Mies suositteli minua ja pääsin töihin. Olen ollut siellä nyt 20 vuotta.

Elämä ei ole mennyt suunnitelmien mukaan, vaan yllättäviä teitä, mutta en tiedä, miten se olisi mennyt paremmin. Vaikka välillä on harmittanut, olen tyytyväinen tähän astiseen ja luotan tulevaan.

En muista oliko mitään isoja suunnitelmia tai haaveita nuorena.
Sen muistan, että päätin etten halua elää sellaista elämää, mitä lähisuvussa elettiin, pienellä paikkakunnalla hyvin pienissä piireissä melko kapeakatseisesti. Nykyisin asun vähän isommalla paikkakunnalla etelämmässä.

Oli myös palava halu päästä työelämään, kun oli nähnyt niin läheltä mitä se vuosia kestävä työttömyys (ja senmyötä uhriutuminen ja katkeroituminen) voi teettää. En haaveillut mistään varsinaisesta hienosta urasta, kun "eihän me köyhät voida sitä ja tätä" niinkuin päähän on iskostettu, ja minkä kanssa tein aika paljon aikanaan töitä että pääsin ajatuksesta eroon. Onneksi pääosin olenkin saanut olla työelämässä, vaikka osa on ollut tukityöllistyneenä, pääasia on ollut ettei ole tarvinnut jäädä pitkäksi ajaksi kotiin istumaan, ja saa olla tekemässä ns. oman osansa.

vähän alle parikymppisenä haaveilin ulkomaille muutosta, että olisi siellä työskennellyt ja asunut jossain vähän lämpimämmässä paikassa mahdollisesti. Siellä pikkupaikkakunnalla kun virastossa kävin apua kysymässä miten sellainen voisi onnistua, mistä löytäisi tietoa jne, minulle kirjaimellisesti naurettiin ja torpattiin ajatus aikalailla, kun miten siellä yksin pärjäisin kun en tunne ketään ja perhekin asuu kaukana. En siis saanut edes apua että olisi voinut ottaa selvää onko se realistista, tuolloin kun ei kotona ollut tietokonetta ja nettikin oli vielä aika eriasia kuin nyt. Se ajatus sitten aikalailla jäi. Toki edelleen haaveilen josko joskus voisi talvet asua jossain lämpimässä maassa ja kesät täällä.

Ainakin yksi asia on pysynyt kyllä samana: en halunnut nuorena lapsia, enkä halua nytkään, eikä ole hetkeäkään päätös kaduttanut.

Mä en muista, että mulla olisi mitään kovin suurta suunnitelmaa ollut ikinä. Mä olin koulussa aika kapinallinen, pärjäsin kyllä hyvin jos halusin, mutta olin todella huonosti motivoitunut peruskoulussa. Alle 18- vuotiaana varmaan kuvittelin, että opiskelen, menen naimisiin ja saan pari lasta, niin kuin kaikki muutkin. Muistan kuitenkin, että alle parikymppisenä jo kyseenalaistin tämän omalta kohdaltani ja mietin, että mun elämän ei tarvi mennä mitenkään suunnitellusti, vaan nyt mennään ihan vaan päivä kerrallaan. Toki mä olen sitten jotain valintoja tehnyt, kuten, että hain yliopistoon samoin monta muuta valintaa tämän jälkeen. Opiskelunkaan suhteen mulla ei ollut mitään suurta suunnitelmaa, vaan lähdin yliopistoon, koska koin, että siellä oli niitä asioita mitä halusin opiskella. Joskus mä ehkä ajattelin, että olisin ura-ihminen, mutta jo opiskelujen aikana ja varsinkin työelämässä tajusin, että kovin pitkään en viihtyisi johtoryhmissä. Viihdyin jonkun aikaa, mutta sitten hyppäsin kokonaan pois ja nyt ollaan tekemässä taas aivan uusia asioita.

Olen välillä tehnyt tosi äkkikäännöksiä ja muutenkin mennyt aika paljon sen mukaan mikä on tuntunut hyvältä. Mun lähipiiri suhtautuu mun elämään ihan niin kuin kenen tahansa muunkin, mutta olen huomannut, että netissä ihmiset koittavat löytää siitä jotakin tökittävää. Tämä joskus ihmetyttää, kun jokainen tekee elämästään toivottavasti sellaista kuin itse haluaa ja pystyy ja on toivottavasti mahdollisimman tyytyväinen siihen. Mä olen halunnut omassa elämässä kokea mahdollisimman paljon erilaisia juttuja. Mä olen aina ajatellut, että en voisi koskaan pudota tyhjän päälle, kun mulla on jo monta asiaa mitä haluan seuraavaksi tehdä. Olen myös ollut tosi tyytyväinen, kun en ole asettanut sellaisia suunnitelmia enkä edes halunnut sellaisia asioita kuin vaikka lapset. On ihan tosi tuskallista katsoa parin kaverin odotusta, kun he eivät voi saada omia lapsia ja koronan takia adoptioprosessikin on aivan tukossa ja ovat odottaneet adoptiolastakin nyt aivan hirveän pitkään.

Matkustamisen suhteen mulla on vielä yksi isohko haave, joka vaatii vähän budjettia. Mä haluaisin matkustaa junalla ympäri Eurooppaa muutaman kuukauden - reilun puolen vuoden ajan, mutta koska Euroopassa on hintavaa matkustaa ja majoittua ja yrittäjänä muutama kuukausi vie ison osan ansioista, tätä pitää vielä vähän järjestellä. Mutta ehkä joskus. Vaikka sitten eläkkeellä jos en sitä ennen pääse. Muuten matkustamiseen ei enää liity isoja haaveita, olen niidenkin osalta saanut toteuttaa todella paljon sellaisia kokemuksia mitä olen halunnut.

Oli ehkä jotain haaveita, mut ei mitään tarkkaa eikä suunnitelmaa. Lapsuus ja nuoruus meni, ihan ok, paremminkin olis voinut olla tiettyjen asioiden kohdalla, mut monilla on huonomminkin. Se muokkas mua sellaiseksi kun olen. Melkein jätin lukion kesken, mutta hyvä että kävin sen lopulta iltakoulussa. Vaikka triplasin reaalin korjoittamisen. Sain lukiossa kavereita, mutta kun muutin pois Helsingistä niin ne kaverit jäi ja sitten pienen paikkakunnan iltalukiossa ei oikein tutustunut kehenkään. Lukion jälkeen paluu Helsinkiin ja töihin postiin ja se 3kk pesti venyi 7 vuoteen.
Parikymppisenä oli kiva asua Helsingissä, olla töissä mennä ja tulla oman pään mukaan. Just kun ollut jonkun 4kk töissä kaveri tuli asumaan mun luokse kämppikseksi puoleksi vuodeksi. Vuokra puoliksi ja rahaa oli. Käytiin Lontoossa kahdesti sinä kesänä. En edes ajatellut parisuhdeasioita saati mitään perhettä. Ekan kerran havahduin siihen että voishan sitä etsiä jonkun rinnalle tuli joskus 25 vuotiaana. Aloin tietoisesti deittailemaan. Ei mitään pysyvää. Silloin oli sellanen pieni "ehkä" fiilis perheen perustamisen suhteen, mutta ei mitään pakkoa. Ja kolmekymmpisenä ajatus vapaaehtoisesta lapsettomuudesta vahvistui ja se karsi sitten deittirintamalla kaikki ne miehet jotka halus perheen.
Noitten YTitten myötä 2008 putosin vähän tyhjän päälle. Ei ollut ammatillista koulutusta ja hain itseäni. Lähdin kaikenlaisille kursseille,mut ei ne ollut mua. Pätkätöitä.
Asuin vuokralla, useammassa osoitteessa, oli mahdollisuus muuttaa mieltä.
Koiria oli. Ehkä vähän hullua kahden koiran YH:na kolmivuorotyötä pahimmillaan. Mut nuorena jaksaa.
2000 luvun puolivälissä isoja menetyksiä, isä, isoäiti, muita vanhempia sukulaisia ja mun elämäni koira Nero.
Kaks hullua whippettiä ja sitten ihana lapinporokoira Elmo joka kyllä pelasti mut henkisesti niistä isoista menetyksistä. Aina oli Elmo vierellä. Ja viimeisenä hännän huippu pikku Aarne liukas luikku. Mitteli poika. Nyt molemmat paremmilla metsästysmailla.
2010 jälkeen Helsinki alkoi tuntua ahtaalta ja muutto 2013 Lahteen opiskelujen perässä. Haave omasta mummonmökistä tai maalle muutosta heräs ja kytee edelleen.
Nelikymppisenä keski-ikäistyneenä, edelleen sinkkuna, koirattomana, kerrostalossa vuokralla. Missä mun muruseni on ja se lottovoitto?
Elämäni teemalaulu: "mies" jolle ei koskaan tapahdu mitään.

Minulla on mennyt ehkä monessa asiassa vähän toisin kuin ajattelin. Oletin ehkä löytäväni jonkun elämänkumppanin. On minulla parisuhteita ollutkin, kaksi niistä kesti kymmenisen vuotta ja viimeisin viitisen vuotta, mutta mitään parisuhdetta ei voi kehua kovin onnistuneeksi. Onko vika vain itsessä, kun ihmissuhteet takkuavat? Jälkikäteen ajatellen olen liikaa alistunut huonoon kohteluun ja selitellyt asiaa parhain päin, että ei se toinen tarkoita pahaa, vaikka on ehkä ihan tarkoittanutkin. Ja toki asumisurakin on sitten mennyt vähän toisin kuin olisin toivonut verrattuna niihin ystäviin, jotka vähän päälle parikymppisinä ovat ostaneet kumppaninsa kanssa talon, jossa asuvat vieläkin.

Työurakin meni ei niin suunnitelmien mukaan. Olin koulussa hyvä ja vähän suvun painostuksesta menin yliopistoon. Akateemisuus ei sitten ollenkaan ollut mun juttu Yliopisto oli ainakin tuolloin hierarkkinen ja tiukkapipoinen paikka. Päädyin lopulta ihan duunarityöhön, jossa kyllä olen viihtynyt mainiosti.

En muista koskaan nuorena pyöritelleeni mitään visioita. Toki lapset on saatu ja tehty täysin suunnitellusti, siis annettu mahdollisuus raskauteen vrt. ehkäisy, mutta ammatillisia visioita en muista. Ja koiratkin ostettu ostamalla, ei mitenkään "kävin katsomassa ja oi voi, nyt meille muutti koira"- tyyppisesti. Sama kissojen kanssa.
Elämää voi toki suunnitella, päämääriä kohti pyrkiä mutta esim. ihmissuhteiden kesto ei ole aina itsestä kiinni. Niin moni on tullut jätetyksi aivan puun takaa jne. En minä mutta siis yleisellä tasolla.

Ja käänteisenä sekin, että esim. työelämästä tarkoituksella poistuminen ja siitä selviäminen toki vahvistaa sitä, että mitään kamalaa ei tapahtunutkaan. En ole luonteeltani ollenkaan mikään katastrofiajatteluun taipuvainen vaan enemmäkin impulsiivinen ja fiilis edellä menijä. Toki asioita on ollut pakko pohtia mutta silti oravanpyörästä on tullut ennenkin hypättyä ja valittua esim. toinen ala opiskeluineen.

Apua, mulla meni niin katastrofaalisesti pieleen kuin mahdollista

Mä olen aina tiennyt haluavani elämänkumppanin sekä luonnollisena jatkumona myös lapsia, en ole yhtään sinkku/yksinasuja/yksin asioiden tekijä -tyyppiä, ja muistan miten parikymppisenä lohduttauduin ajatuksella, että tää sinkkuelämävaihe on vaan pakollinen välivaihe, kun kaikillehan löytyy se oikea. En olisi villeimmissä kauhuskenaariokuvitelmissanikaan ikinä uskonut, että niin vaan olen vielä nelikymppisenäkin ilman ainoatakaan kokemusta oikeasta parisuhteesta. Lemmikit on sentään aina olleet just sellaisia kun olen halunnutkin, niitä kun saa rahalla eikä niiltä tarvii kysellä, haluavatko ne elää mun kanssa

Olen sikäli ihan perusiloinen ja -tyytyväinen elämääni, ollut aina, enkä siis voi sanoa, että jotenkin aktiivisesti katuisin mitään, mutta jos nyt saisi ottaa uusintayrityksen elämään, niin voi pojat, miten riemusta kiljuen sen ottaisin

Lisään vielä että työelämää on kertynyt 20 vuotta vähemmän kuin yleensä ikäisilläni. Sitä en nuorena suunnitellut mutta en suunnitellut kyllä työuraakaan joten asialla ei sinällään ole merkitystä.
Lemmikkien ja kotieläinten suhteen olen saanut sen mitä olen halunnut, olen tyytyväinen.

Ainoat suunnitelmat jotka jo tosi nuorena tein, oli että haluan maalle asumaan, haluan miehen ja lapsia ja lapset on tehty ennen kuin täytän 30. Toteutui. Loput haaveet ja suunnitelmat on tulleet aikuisiässä ja ne on niin ikään toteutettu. Olen uskaltanut hypätä tyhjän päälle, tehdä isoja elämänmuutoksia ja päätöksiä esimerkiksi toiselle puolen maata muutosta ihan vain koska mä haluun tai olen aina halunnut. Aina on elämä kantanut ja asiat järjestyneet. Olemme ostaneet ne asunnot jotka olemme halunneet ja niin edelleen.
On tietenkin ollut myös suunnittelemattomia asioita kuten vakava sairaus. Mutta siihen olen sopeutunut eikä se elämääni määritä.
Parisuhteessa on ollut suuria ongelmia mutta aina olemme päättäneet niistä päästä yli ja saada suhteen kuntoon. Se on onnistunut.
Ura ei ole minulle merkinnyt koskaan mutta aina olen töitä saanut ja tiedän saavani. Määräaikaisuudet eivät ole haitanneet koska uuden työn olen aina saanut. Nyt olen vakivirassa mutta mielessä siintää irtisanoutuminen reilun vuoden kuluttua. Jää nähtäväksi minne sitten, kaikki on auki ja avoinna.

Minulla ei ollut varsinaista suunnitelmaa. Menin peruskoulun jälkeen maatalousoppilaitokseen, jossa myös asuttiin, ja biletin niin että puolen vuoden jälkeen totesin että tää oli tässä ja pakkasin kamani. Niin minä 16-v sitten lähdin työelämään ja ajelehdin pitkin poikin. 17-v sain tutun kautta vakkarityön, tapasin nykyisen mieheni ja olin reilu parikymppinen kun ostettiin nykyinen talo. Sitten vuosien jälkeen elämä heitti Italiaan ja takaisin, saatiin lapsi, tuli yt:t ja opiskelin kokiksi. Kunnes rikoin itseni ja nyt taas opiskelen.

Eläimistä sen verran, että olisin halunnut heppoja ja ajattelin että aina pidän koiria. Rodulla ei niin väliä, mutten halua mustaa tai valkoista koiraa. No, ei ole heppoja, en jaksa. Koiria on ollut valkoinen ja nyt on kaksi mustaa. Ja näiden ei koiria tule toistaiseksi.

Hauskaa on ollut, melkein jännittää mitä seuraavaksi tapahtuu.

Vaikuttaa että palstalla on elämänkokemusta omaavia henkilöitä, ei kovinkaan nuoria eli siksi kysymys on järkevä esittää. Kerro miten elämäsi on poikennut käsikirjoituksesta tai suunnitelmasta minkä teit. Jos teit vai teitkö koskaan, millaisen. Menikö niin? Kiehtoo ajatushorisontti että voiko elämässä todella itse vain päättää ja valita mitä tapahtuu, ja miten se näkyy tai toteutuu tai ei.
Koskee myös lemmikit-osiota, että onko lemmikit just ne "suunnitelman" mukaiset ja halutut.