Alva (pk collie) oli lähes mykkä. Se haukkui vesisuihkuille ja paineistetulle ilmalle ja kerrostalokoiran elämässä noita ei paljon tullut vastaan. Se osasi haukkua käskystä. Ihmiselle se haukkui tasan kerran tai ehkä kaksi, luonnetestin uhkausosioissa. Ei minkäänlaista vahtihaukkua. Haukkui vieraassa paikassa yksin jätettynä. Oikein kiihtyessään saattoi haukkua, sillä tavalla sille sen käskystä haukunkin opetin.
Pulma (belpat) on haukkuherkempi. Toisaalta se myös kiihtyy ja turhautuu paljon nopeammin ja herkemmin kuin Alva. Se haukkuu toisille koirille (olettaisin, että jokin sekoitus epävarmuutta ja kiihtymystä), se haukkuu siirtymätilanteissa esim. koirapuiston portti (kiihtyy jostain), se haukkuu agilitykentän laidalla radalla oleville koirille (kiihtymys, turhauma, kun ei pääse itse sinne), voi haukahtaa rapussa oikein kolisteleville ihmisille tai jos kuulee siellä vieraan koiran. Nuorena se sai ihme haukkukohtauksia. Se kiihtyi ihan tyhjästä ja alkoi räköttää ja komentaa. Se loppui lopulta, joko ikä toi järkeä tai alkoi joku hiven upota sinne kaaliin (tai tuon pää on enemmän porkkana), että tuo ei ole sallittua ja siihen puututaan. Minulle ei koskaan selvinnyt, mikä käytöksen aiheutti tai mikä sen laukaisi. Ehkä se koki kadulla kävelyn yhtäkkiä jonkinlaiseksi siirtymätilanteeksi? Koirille haukkumiseen on auttanut vastaehdollistaminen, se usein muistaa, että hei koira, jos narunpäältä saisi jotain, vielä kun kokeilen seurata näin.
Mutta ei onneksi hauku koko ajan. Kotona on pääasiassa hiljaa. Perheen aiemmat belgit oli aika samanlaisia, paitsi eivät yhtä kiihtyisiä kuin tuo. Ne tosin mekkaloivat nuorina yksinollessaan ja lehdenjakajan vaihtuminen tiedotettiin kuuluvasti.
Yhden kleinspitzin tiesin joskus ja se haukkui ihan koko ajan. Se oli kai entinen kennelkoira eikä varmaan tiennyt muuta olotilaa kuin jatkuvan haukkumisen. Se haukkui kuin olisi hengittänyt. Onneksi sillä oli aika pehmeä haukku eikä se ollut kovaääninen. Siitä varmaan tulee hetken kuluttua taustahälyä, jos siihen ei pala ensin hermot.

