Eilen päästiin Punapihlajan koirametsään sitten viime syksyn. Riskillä varasin ajan ja päätin jo etukäteen, että käännyn portilla pois, jos on vaarallista. Siis mahdollisen jääpeitteen vuoksi. Nopeille vinttikoirille sellainen on surmanloukku. Menin itse ensin sisään ja kartoitin aluetta. Yllätyksekseni huomasin, että kyllä pystyy kulkemaan. Jäätä oli vain paikoin perällä aidan lähellä ja sen alueen pystyi välttämään. Muuten metsä oli lumeton ja maa aamupakkasen jälkeen jäässä, jossa oli jopa hyväkin kulkea. Voi sitä riemua tyttöjen silmissä, kun pääsivät pitkästä aikaa metsään! Kutsuttaessa kävivät iloisesti kertomassa, että kiitos tästä ihanuudesta! Ja selvittiin ehjin nahoin kaikki kotio.
Ja kakkaamisesta, nuorimmainen teki kotipihaan tarpeensa lenkin jälkeen, vaikka oli aamukakatkin ennen lähtöä tekemättä. En ole koskaan sen nähnyt tekevän metsään, mistä lie johtuu en tiijä. Vanhempi tyhjentää kyllä koko viikon satsin metsässä!
