Koirarotupohdintaa

[Tiibetinhelmi]

^Ei huono idea laisinkaan tuo hoitopalvelu tuttavien koirille!

[Koiruuksia]

Mukava idea tosiaan.

Mulla on nyt taas joku koirarotumylly päässä. Vaikka meille tulevan koiran ottamiseen on toivottavasti vielä todella monia vuosia, huomaan miettiväni asiaa aina uudelleen ja uudelleen.
Olen (taas) miettinyt että JOS kuitenkin ottaisin vielä yhden rottweilerin
En vaan pääse yli siitä miten mahtava rotu se on mulle. Mutta sitten kun mietin miten paljon se tarvitsee ohjausta, kouutusta ja treeniä tullakseen mukavaksi ja hallinnassa olevaksi aikuiseksi koiraksi niin alan epäröimään. Haluanko kuitenkaan enää sellaista touhua elämääni mitä rottweiler ansaitsee?
Pari ekaa vuotta rottweilerin kanssa on hyvin työntäyteistä ja vauhdikasta.

Aluettaan vartioiva koira olisi kuitenkin kiva. Tässä vaiheessa tulee sitten mieleen (taas) kaikki laumanvartijat ja muut pakistanilaiset norsunpurijat.
Joskus mietin broholminkoiraa. Se olisi maltillisella tempperamentillä varustettu omaa aluettaan vahtiva koira. Isojahan ne ovat kuin pärkkeleet, tulee mieleen lyhytkarvainen espanjanmastiffi. Katselin rodun luustokuvaustuloksia, ihan ok. Spondyloosia on kuitenkin jonkin verran ja vielä niin että on terveeksi kuvattu mutta sitten todetaan myöhemmin ne muutokset.


Sitten taas toisaalta haluaisin edelleen sen ihan pienen ja helpon tissinvälikoiran. Mutta osasisinko elää sellaisen kanssa? Pelkäisinkö koko ajan että lenkillä joku isompi koira tulisi ja tappaisi sen. Kävimme katsomassa niitä prahanrottakoiria ja niiden omistaja sanoi että ei uskalla pitää niitä em. syystä vapaana lenkillä. Tai sitten joku haukka tai pöllö nappaisi sen pihalta. Mahtuisiko se lisäksi jotain aidanraosta omille teilleen? Ei innosta alkaa hehtaaria aitaamaan uusiksi millään minkkiverkolla.
Jos en kuitenkaan osaisi elää ilman suurta koiraa niin sellaisen pikkiriikkisen kanssa en voisi sitten enää mitään koirankokoista hankkia.

Kiva kun on selkeät ajatukset näistä koirarotuasioista

[Iidis79]

Mä haluan krsitallipallon millä näkee lähitulevaisuuteen. Onko mulla aikaa ja rahaa koiraan. Pääsenkö asumaan taas joskus rivariin vai pääsenkö peräti jossain vaiheessa ok-taloon.
(edit mun suurin pelko on nyt se että saan töitä, mutta joudun tekemään jotain 12- tunnin vuoroja ja/tai yövuoroja.) Muuten työt käy kyllä,mut täysin koiran yh:na pitkät päivät ei käy.

Mietin taas vaihtoehtoa lapinkoiralle. Islanninlammaskoira miellyttää. Mutta toisaalta olen alkanut kaipaamaan aivan eri luonteista kuin mikään paimenkoira. Tykkäsin tavallaan whippetin luonteesta (ilman eroahdistusta) ja mitteli oli hyvä (liian täpäkkä tosin tämä yksi yksilö) vähän laimeampi niin toinen mitteli vois tulla. Tai terrieri. Tai sekarotuinen, niin ei tarviis päättä rotua ollenkaan. kaks-kolme- neljä yhdessä riippuen mixistä.

[Tiibetinhelmi]

Toi kristallipallo olis kyllä aika näppärä monessa asiassa. Vaikka ihan kaikkea tulevaisuutta ei ehkä halua tietää.

Tuttu kasvattaa noita broholmereita. Niitä oli yhteen aikaan tosi vaikea saada, en tiedä mikä on nykytilanne. On kyllä aika kivan oloinen rotu.

[Biarritz]

Jos ottaisin molossin, olisi se todennäköisesti broholmer. Ovat kuulemma kokoisekseen roduksi suht terveitä, ja Tanskassa suositaan mallia että mahdollisimman monia eri uroksia käytetään jalostukseen, olivat sitten näyttelymenestyjiä tai eivät, kunhan ovat muutoin rodunomaisia ja terveitä.

[Koiruuksia]

Niillä on kyllä mielestäni aika paljon spondyloosia. Ja ikävästi niinkin, että koira on terveeksi spondyloosin osalta kuvattu mutta sitten muutaman vuoden kuluttua pitää lopettaa spondyloosin vuoksi.
Jatkan rodun seuraamista ja myös luonteen selvittämistä. Jos en ole ihan väärin ymmärtänyt niin saattavat olla aika pehmeitä.
Mitään flegmaattista pihakoristetta en myöskään halua jolla on luomet puolitangossa eikä näy mitään eloa vaikka joku vieras olisi portilla.
Käsittääkseni ne ovat hieman rauhallisempaa sorttia, mutta jotain elämää olisi kuitenkin kiva olla siellä korvien välissä.
Tietenkin rodun sisällä on eroja yksilöissä ihan niinkuin joka rodussa.
Urosten koko myös mietityttää. Saattavat olla säkäkorkeudeltaan 80 cm luokkaa ja painoa voi olla yli 60 kiloa.
Rodulla esiintyy myös paljon autopahoinvointia.
Olenpa kriittinen. No, se ei ole rottweiler.

[Tiibetinhelmi]

^Ota nyt vaan se rottweiler!

[Koiruuksia]

Siinä on niiden kanssa vaan se 2 ekaa vuotta aika vaativaa. Toisaalta en usko että yhdenkään rottweilerin kanssa voisi olla niin vaativaa kuin on tämän basenjin (kissojen vuoksi) kanssa ollut
Rottweilerin kohdalla on se hyvä puoli että suunnilleen tietää mitä saa.

Uuden rodun kanssa on aina se vaara että tulee jotain yllätyksiä. Niiden kanssa sitten elellään, eipä siinä. Mutta voin sanoa että jos olisin tiennyt että tulee basenjin kanssa tällaisia "kissaongelmia" niin olisi jäänyt basenji ottamatta. Onhan tämä nyt vaatinut aivan älyttömästi aikaa ja energiaa. Aikaa on ollut, mutta energiaa ei olisi ihan ollut kun oli tämä nilkkashow samaan aikaan. Niinpä siitäkin kuitenkin vaan selvittiin.

[Tiibetinhelmi]

Näinhän se on, että uuden rodun kanssa saattaa tulla yllätyksiä, vaikka kuinka hyvin koittaisit selvittää asioita ja yhdistelmän taustat. Se riski täytyy sitten vaan ottaa, ja toivoa parasta!

[Merkkari]

Oon aivan alistunut siihen, että elän loppuikäni tässä rivarissa. Ja rivarin piha ei ole mikään optimaalinen millekään vahtivalle koiralle. Eikä siinä myöskään voi juoksuttaa sellaista koiraa, jota ei voi pitää irti metsässä. Niin nämäkin rajoittaa rotuvalikoimaa. Enkä tästä myöskään nuorru, tuskin laihdunkaan, niin turha kuvitella, että alkaisin mitään maratooneja (tai metriäkään ) juosta koiran kanssa. Eli koiran olisi oltava sellainen, että sitä voisi jokseenkin hyvällä omallatunnolla juoksuttaa metsässä irti. Ja kätevyyden vuoksi koiran pitäisi olla alle 20 kg. Haluan, että tiukemmassakin paikassa minä talutan koiraa eikä koira minua. Niin siinä sitä sitten ollaan rodun valitsemisen kanssa...

Onko jollain tietämystä kromfohrländereistä? Mun heikko kohta on tuollaiset räjähtäneen näköiset koirat. Olisi täydellisen kokoinen, ei riistaviettiä ja karvakin jees. Ongelmana sitten, että en missään nimessä halua vieraita kohtaan pidättyväistä koiraa. Tai pidättyväinen olisi ok, mutta "pidättyväinen" tuppaa liian usein olemaan epävarma ja/tai arka. Enkä eroahdistunutta tai säpsyä, ääni- tai alusta-arkaa. Pitäisi voida käydä töissä ja koiran olisi pakko pärjätä satunnaisesti myös hoitolassa (mulla ei ole ketään, kuka hoitaisi pakollisten reissujen aikana).

[Iidis79]

Sepä juuri. Meikä toistaiseksi kerrostalossa, ei mitenkään ihanteellinen minkään koiran kanssa. Ois edes rivari. Ja pitää olla realistinen, vaikka miten rakastais porokoiria niin se mitä mulla on tarjottavana koiralle on lähinnä pölyjen paimennusta eli seurakoira on järkevin vaihtoehto.

[Koiruuksia]

Omalla kohdalla ihan mahdollista on, että siinä vaiheessa (ehkä 8 vuoden kuluttua) kun olisi se joku seuraava koira ajankohtainen, en ole enää sellaisessa kunnossa että olisi järkevää ottaa minkäänlaista koiraa. Tai olenko enää edes hengissä.
Mutta kivahan se on mietiskellä erilaisia rotuja kuitenkin.

[Merkkari]

Sepä juuri. Meikä toistaiseksi kerrostalossa, ei mitenkään ihanteellinen minkään koiran kanssa. Ois edes rivari. Ja pitää olla realistinen, vaikka miten rakastais porokoiria niin se mitä mulla on tarjottavana koiralle on lähinnä pölyjen paimennusta eli seurakoira on järkevin vaihtoehto.

Räjähtäneen näköisten koirien lisäksi mun lemppareita on "koirannäköiset" koirat. Aina kaukaa ihailen mm. porokoiria, ne on niin järjettömän kauniita. Ja ne sattuneesta syystä sopisi tänne meidän ilmastoon kun nenä päähän. Mutta sellainen sitten tuossa rivarin pihassa louskuttamassa & seurakoirana metsälenkeillä ei ole toimiva ratkaisu... MIKSI seurakoirissa ei voi olla näitä ns. koiran näköisiä koiria Isotöisiä karvatuppuloita ja rakenteeltaan ongelmallisia löytyisi ihan valittavaksi asti...

[Iidis79]

No mulla oli porokoira rivarissa ja kerrostalossa, ei tosin pihalla louskuttamassa. Ja käveltiin pitkälti vaan niitä lähiökatuja ja lähimetsiä.
Aika moni koirarotu on "alennettu" seurakoiran rooliin niin jalostukseltaan kuin muutenkin, koska nykyään koirilla on muuten niin vähän "virkoja".

[Tiibetinhelmi]

Meitä viehätti ikuisuus sitten tiibetinmastiffissa just se, että se oli vähän sekarotuisen näköinen. Koirakoulun pentukurssilla ekaa urosta luultiinkin rotikan ja nöffin sekoitukseksi.

[Kissimyyr yhä vaan]

Mulla on helppoa, on ollut aina vain yksi rotuvaihtoehto. Niin että Koiruuksina ottaisin vaan sovinnolla sen rottiksen, jos se on se oikea niin sitten se vaan on.

Ikä tekee sen, että jos vielä otan muun kun rescuen ja voin siis itse valita linjan, pitkin hampain suostun ottamaan näyttelylinjaisen. Todella pitkin hampain

Sitten kunnosta, mä mahdun ekan kerran tosi moneen vuoteen ysärillä ostettuihin leviksiin, koska nämä koirat. Että ne vaatii, mutta tuo sitä terveyttä myös.

[Koiruuksia]

Pitää miettiä sen -mutku mä haluun- lisäksi se että pystyykö tarjoamaan sille koiralle ns. rodunomaista tekemistä.
Ei kannata ottaa rotua (vaikka kuinka tykkäisi siitä) jos ei kykene tarjoamaan sille sellaista elämää ja riittävästi sellaista tekemistä minkä se ansaitsee ja tarvitsee voidakseen hyvin.
Rottweilerin kohdalla mietityttää oma aktiivisuus varsinkin kun tulee vielä lisää ikää.

[Kissimyyr yhä vaan]

Pitää miettiä sen -mutku mä haluun- lisäksi se että pystyykö tarjoamaan sille koiralle ns. rodunomaista tekemistä.
Ei kannata ottaa rotua (vaikka kuinka tykkäisi siitä) jos ei kykene tarjoamaan sille sellaista elämää ja riittävästi sellaista tekemistä minkä se ansaitsee ja tarvitsee voidakseen hyvin.
Rottweilerin kohdalla mietityttää oma aktiivisuus varsinkin kun tulee vielä lisää ikää.

No tietenkin, mutta sitten kun se eläin on, rupeaa elämään sellaista elämää että pystyy tarjoamaan sen mitä eläin tarvitsee. Pointtini oli että se jos mikä on kaksisuuntainen tie, pakko on hyvä motivaattori.

Eikä kannata olla ylikriittinen itseään kohtaan, kokemus ja osaaminen muuttaa asioita. Toki järki tässä kuten kaikessa muussakin, mutta kun on ne tukiverkotkin kunnossa niin pahinta mitä voi käydä on että eläin voi joutua vaihtamaan kotia, mikä sekään ei ole mikään maailmanloppu. Näin voi hyvin käydä myös kun eläin otetaan ihan vailla kokemusta ja todetaan ettei osata ja jakseta, ei se nuoruus takaa terveyttä
, saati järkeä.

[Koiruuksia]

Joo, ymmärrän mitä ajattelet. Kokemus auttaa suuresti. Ja tottakai myös se miten asumme.
Kuitenkin, kun ikää on tarpeeksi ja jos terveys vielä pettää niin sellaista pakkoa ei ole olemassakaan joka auttaisi. Ja kyllähän mä tiedän minkälaista elämä rottweilerin kanssa on. Ei auta että tietää, se pitää pystyä myös toteuttamaan.


Pakon edessä ihminen pystyy lähes ihmeisiin. Kuten minäkin poikkinaisen nilkkani kanssa pyörätuolista käsin kouluttamaan basenjin olemaan jahtaamatta kissoja.
Enpä olisi ikinä uskonut sellaiseen pystyväni.

Onneksi tässä on toivottavasti vuosia aikaa vielä ennen kuin minkään rodun ottaminen tulee ajankohtaiseksi.
Siinä vaiheessa sitten pitää realistisesti arvioida oma kuntonsa, energiansa ja terveydentilansa että pystyykö ottamaan mitään koiraa enää.
Toivotaan että vielä pystyn ja että sopiva rotu löytyy.
Nyt kun on tottunut rottweilereiden tuomaan turvallisuuteen (vaikka en olekaan ikinä koiraa tuollaisen asian vuoksi ottanut) niin tuntuisi aika oudolta jos talossa ei olisi koiraa johon voi luottaa jos tiukka paikka tulee.

[Mella M]

Mun on pakko sanoa, että olen aika yllättynyt, että Koiruuksia mietit ihan tosissasi jonkun rotikan ottamista. Muistan kun jossain vaiheessa olit jo sitä mieltä, että
uusia koiria ei enää edes tule ja sitten rotikka? Mä en voisi omalla kohdalla kuvitellakaan tuollaista vaihtoehtoa, jos terveydelliset haasteet ovat sellaisia kuin sinulla. Nyt kun itselläni on tuo tissinvälikoira, niin kyllähän tuollaisen kanssa pääsee niin paljon helpommalla ja sen saaminen esim. hoitoon tai uuden kodin löytäminenkin on huomattavasti helpompaa kuin monen suuren ja vaativan rodun kohdalla. Ja silti se on ihan täysi koira ja sen kanssa voi tehdä ihan samoja asioita kuin monien isompienkin koirien kanssa. Itsekin varmasti kuolen sinä päivänä niin henkisesti kuin varmaan fyysisestikin kun tulee hetki, ettei voi enää ottaa koiraa, mutta silti se asia on pakko myös miettiä sen koiran kannalta ja sen taakan kannalta minkä samalla läheisille tekee jos itselle sattuu jotakin tai sairaudet etenee. Mä ymmärrän pentukuumeen ja huuman ajatuksesta uudesta koirasta ja haasteista, mutta silti jotenkin yllättävää vaikka toki itsekin tiedostat realiteetit ja hyvä niin. Toki on myös niin, että koirat pitää liikkeessä ja aktivoi varmasti myös aivoja ja edesauttaa hyvinvoinnissa, mutta siihen varmasti riittää joku vähän helpompi ja helpommin kuljetettava koira kuin rotikka.

[Hetuli]

En ota kantaa kenenkään koiranottosuunnitelmiin, mutta yleisellä tasolla itseäni surettaa aina kun näen, että iäkkäille eläimille haetaan uutta kotia omistajan sairastumisen tai kuoleman vuoksi. Totta on tietysti, että nämä voivat tapahtua milloin tahansa eikä meistäkään kukaan voi tietää pystyykö hoitamaan nykyiset lemmikkinsä loppuun asti. Todennäköisyys on kuitenkin suurempi kun ikää kertyy,

Ihanteellisin tilanne vanhemmalla lemmikinomistajalla olisi, jos on lähipiirissä joku tuttu ihminen, joka olisi sitten lemmikkillekin tuttu.

Vaikeita asioita nämä ovat - kun lemmikillistä elämää on vuosikymmeniä takana niin onhan se suuri muutos.

[Dacrest]

Nyt kun itselläni on tuo tissinvälikoira, niin kyllähän tuollaisen kanssa pääsee niin paljon helpommalla ja sen saaminen esim. hoitoon tai uuden kodin löytäminenkin on huomattavasti helpompaa kuin monen suuren ja vaativan rodun kohdalla.

Tää on yksi näkökulma, miksei mulle todennäköisesti enää käyttösakemannia tule. Vaikka kuinka innostuisin vielä harrastamaan ja lenkkeilemään muutaman tunnin päivässä, sellainen koira rajoittaa elämää aika paljon kun niitä hoitopaikkoja ei ole.

Kaikilla potentiaalisilla hoitajilla, joilla on kykyä/jaksamista/fyysisiä voimia edes lenkkeilyttää tuollaista koiraa, on jo riittävästi omia koiria. Jos päivän reissun tai iltapippaloiden aikana jonkun pitäisi vaan käydä laskemassa koira vähäksi aikaa pihalle, sekin saattaa (koirasta riippuen) vaatia monen kuukauden intensiivisen tutustuttamisen. Että se koira edes laskee hoitajan sisälle.

28 sakemannivuoden aikana tuli toki tehtyä joitain parin päivän risteilyitä, mutta vain yksi viikon pituinen ulkomaanmatka. Ja nämäkin vaativat joko hoitolaan viennin (useamman koiran kanssa kallista) tai erinäisiä säätöjä hoitajan saamiseksi.

Nykyisten koirien kanssa on useampi tuttu, joille voi tarvittaessa soittaa että käytätkö koirat ulkona: vara-avain löytyy paikasta x ja hihnat roikkuu naulakossa. Ei tarvitse sen kummempaa perehdyttämistä, kunhan se ihminen on normijärkinen ja pari kertaa koirat tavannut.

[Avokaado]

Toki minäkin näitä rotupohdintoja lueskelen, mutta kuten olen jo kertonut, en mitään kahden sairaan koiran kanssa eläneenä ja myös itse sairaalloisena jo vuosia olleena ottaisi enkä ole ottanut. Ja kun sitä ikää tulee myös koko ajan lisää, niin vaivat eivät ainakaan vähene. Jos/kun ihminen on esim. jo yli setsenkymppinen ottaessaan pennun, niin todennäköisesti koirasta joutuisi luopumaan jossain vaiheessa, jos/kun omat voimat eivät enää riitä koiran tarpeita tyydyttämään. Luopuminen ei ainakaan olisi kivaa. Terveisin yli seitsenkymppinen raihnaisuus.

[Tiibetinhelmi]

Mä olen aina peräänkuuluttanut tukiverkkoja, että jos jotain sattuu vaikka vaan tilapäisesti ettet itse selviä koiran/koirien kanssa, joku tulee auttamaan.

Mun vanhemmille tuli kodinvaihtaja, kun he olivat 83- vuotiaita. Oli sovittu, että jos heille jotain käy, koira tulee mulle. Ja niin siinä lopulta sitten kävikin. 6 vuotta ehti koira olla heillä.

[Hetuli]

^ teillä oli ihannetilanne vaikka koiran elo luonasi jäikin lyhyeksi. Uskoisin, että tuo suunnitelma kevensi vanhempiesi mieltä, kun ei tarvinnut murehtia koiran kohtalosta oman terveyden heiketessä.

[tuhti]

Tätä on tullut pohdittua, varsinkin kun asuu tällä hetkellä yksin koirien kanssa. Onneksi mulla on hyvä ja tiivis tukiverkko, jonka toimivuutta on jo testailtu. Olin jalkaleikkauksen jälkeen melko liikuntakyvytön yli kaksi kuukautta ja koirien pito näissä olosuhteissa silloin oli täysin mahdotonta. Samalla keskusteltiin sellaisesta tilanteesta, että sairastuisin vakavasti ja koirien pito kävisi mahdottomaksi. Oma mieli on levollinen, kun tiedän, että oli tilanne itsellä mikä tahansa, koirille on silti hyvä loppuelämä tiedossa. Ja miettiihän sitä, miten pitkään voin pitää omaa rotuani, joka ei ihan korttelilenkityksellä pärjää

[Iidis79]

Kääpiöpinseri, olis aika passeli muuten, mutta kun ne on aika rasittavia luonteeltaan. Tai kai niitä on täyspäisiäkin, jos ne kasvattaa kunnolla. Mutta mikä olis vastaava rotu? Mietin että englanninkääpiöterrieri (ett). Tai vähän isompi manchesterinterrieri. Tai terriereistä joku lyhytkarvainen seurakoiraksi käyvä? Sielä jackrusseli?

[Dacrest]

^russeli on mun mielestä haastavinmasta päästä terriereitä. Toki riippuu linjoista ja yksilöstä, mutta silti. Virtaa riittää, vaatii paljon aktiviteettiä ja huolellisen tapakasvatuksen.

[Outi.I]

Minäkin välillä mietin, että mitä sitten jos toinen nykyisistä lähtee. Juska on 11 vuotias, mutta hyvällä tuurilla se voi olla tuossa vielä 5-7 vuotta. Hajnal on nyt 4 joten sillä pitäisi olla yli kymmnen vuotta elämää. Itse täytän seuraavaksi 70. Täytyi ihan tarkastaa, että äiti oli 65 vuotias kun otti schipperken ja Windy eli noin 17 vuotiaaksi.
Olen myös välillä miettinyt rotuja joita voisin harkita. No tietysti mudi jos jostain saa hyvän mustan ja nyt törmäsin netissä mustaan volopinoon. Se voisi olla vaihtoehto jos niitä jostain saisi. Luultavasti pitäisi hankkia Italiasta jossa se netissä näkemäni elää mudin seurana. Katsoin koiranetistä ja täällä on rekisteröity yksi musta. Sekarotuinenkaan ei ole poissuljettu, mutta itseä miellyttävän löytäminen voi olla kiven takan. Mutta eikös sitä sanota se näkee ken elää.

[Tiibetinhelmi]

^ teillä oli ihannetilanne vaikka koiran elo luonasi jäikin lyhyeksi. Uskoisin, että tuo suunnitelma kevensi vanhempiesi mieltä, kun ei tarvinnut murehtia koiran kohtalosta oman terveyden heiketessä.

Olet oikeassa, Hetuli! Tänään haen Manun tuhkat.