Tässä kesän aikana olin piiiiitkästä aikaa vähän noutajien kanssa tekemisissä. Ja kyllähän se vaan niin on, että hyvä noutaja olis luonteeltaan melko napakymppi. Ihmis- ja koirasosiaalinen, hermot kunnossa, toimintakykyä, koulutettavissa, ei hauku turhia jne. Mutta... Ne on ihan liian isoja ja mää en vaan yhtään jaksa innostua metsästysjutuista (ja onhan niillä terveydessäkin monenlaista). Eksällä oli noutajia ja usein olin apparina treeneissä / metsällä, mutta en vaan jaksaisi sitä hommaa oma-aloitteisesti. NoMe-treeneihin ei riitä motivaatio, koska en metsästä (enkä aio aloittaa). Ja kun on nähnyt, miten koira metsästyksestä nauttii, niin mun mielestä olisi aika väärin olla koiralle tarjoamatta jonkinlaista rodunomaista hommaa. Myös kivoja cockereita tapasin, mutta näyttikset on aivan liian karvaisia (ja raskasrakenteisia ja ne korvat) ja käyttikset metsästyskoiria & niillä on noin 100 % liikaa virtaa. Mutta siis hieno oli katsella käyttisten toimintaa taitavilla ohjaajilla. Eli en ole rotupohdinnoissa yhtään entistä viisaampi.
Onneksi vanhuskoirat porskuttaa vielä reippaasti (15 ja kohta 13 v.). Niin kauan ei tapahdu mitään, kun 15 v. on hengissä. Mutta lievää pakokauhua aiheuttaa se, että pitäisikö yrittää ehtiä ottaa pentu nuoremman vanhuksen kaveriksi vai antaa vanhuksen pitää rauhalliset eläkepäivät?

Se ei ole koskaan ollut ainoa koira ja se varmaan rakastuisi pentuun (jos on terveenä). Ja olishan pennullakin hyvä olla kaveri. Mutta sitten taas toisaalta olisi ihana keskittyä täysillä vanhukseen ja sitten vasta täysillä pentuun. Yksinään on melko raskasta yötä päivää roudata kahta koiraa koko ajan erikseen ulos monta kertaa päivässä (ja käydä töissä ja hoitaa muu elämä)...
Yritän ajatella, että elämä kantaa ja universumi kyllä järjestää asiat. Vaan kun en ole yhtään sellainen rento tyyppi, vaan pitäisi olla tehtynä Päätös ja siihen liittyen Suunnitelma (mielellään A, B ja C). Onneksi saan täällä käydä skitsoilemassa, kun en kavereille enää kehtaa.
