Lemmikit

Juttelin vähän aikaa sitten tätini miehen kanssa ja tuli puheeksi kun hän oli aiemmin maininnut hänellä olleen suomenpystykorvia ja karjalankarhukoiria, että metsästikö hän niillä. Kuulemma ei, mikä vähän ihmetytti, koska jos nykyäänkin näitä rotuja myydään lähinnä metsästäjille, niin olisi luullut ennen vanhaan kasvattajien olleen viekö ehdottomampia siitä mihin käyttötarkoitukseen koira tuli? Vai ovatko nämä sellaisia rotuja, joita on ennen vanhaan pidetty myös ihan vaan "maatilan pihakoirina", sellaisina maaseudun "yleiskoirina" eikä välttämättä metsästyskäytössä?

Oli niitä ja kaikkia niiden sekoituksia juu narun nokassa vähän joka torpan pihassa, paremmassa paikassa ihan juoksuvaijeri.
Sen jälkeen tuli sitten sakemannit vähän joka pihaan.

olihan niitä, pilvin pimein.

Kyllä, meidän suvussa on ollut niitä juuri pihakoirina varmaan enemmän kuin metsästyskäytössä.

Mä muistan kuinka mun äidinpuoleisen suvun puhakoirana on aina ollut suomenpystykorva (yleensä ihan puhdasrotuinen) ja aina sen nimi oli Nalle. Mun lapsuudessa tais olla neljäs tai viides Nalle menossa
Pihavahtina se oi, kukaan ei metsästänyt ainakaan silloin kun mä sielä enemmän kävin

Olihan niitä, itsekin muistan miten äiti seurusteli jonkun aikaa tyypin kanssa jolla oli husky, kaksi suomenajokoiraa ja lapinkoira. Ajokoirat oli vain pihan koristeina eikä niitä käytetty metsästykseen. Kun meidän ajokoiralla oli hetken hullua päässä niin sain muutamalta vanhalta jäärältä ohjeita laittaa pihalle häkkiin. Mulla ei sydän kyllä moiseen taipunut ja järjestettiin mieluummin kotimme ajokoiravarmaksi Uunin luukku lähti koiran irrottamana yhden pikaisen vessatauon aikana, mikro oli tiputettu lattialle ja kuiva-ainekaappiin murtauduttu. Roskiskaappikin tarvitsi lukita. Kesällä kun tauko metsästyksestä niin koira sitten keksi puuhaa kotona ja varasteli ruokaa Nyt tuokin vaihe jo rauhoittunut eikä enää tee mitään jännää kotosalla työpäivien aikana.

Suska kirjoitti:Mä muistan kuinka mun äidinpuoleisen suvun puhakoirana on aina ollut suomenpystykorva (yleensä ihan puhdasrotuinen) ja aina sen nimi oli Nalle. Mun lapsuudessa tais olla neljäs tai viides Nalle menossa
Pihavahtina se oi, kukaan ei metsästänyt ainakaan silloin kun mä sielä enemmän kävin

Itselle niin outo ajatus, mutta tiedän että on muitakin perheitä/sukuja, joilla on ollut tämä tapa, että koira vaihtuu mutta nimi pysyy. Ehkä koiran nimi on silloin ikäänkuin virkanimike, jonka koira kuin koira voi ottaa hoitaakseen.

Ja joo, itsekin muistan lapsuudestani perheen, jolla oli suomenpystykorva omakotitalon pihalla lyhyessä juoksuvaijerissa. Käsittääkseni kukaan perheessä ei metsästänyt, eikä koiran kanssa yleensä ylipäänsä tehty mitään, ei edes käyty lenkillä. Sen tehtävänä oli vaan olla olemassa siellä pihalla. Välillä se otettiin sisään taloon rapsuteltavaksi.

Myrkkymuratti kirjoitti:

Suska kirjoitti:Mä muistan kuinka mun äidinpuoleisen suvun puhakoirana on aina ollut suomenpystykorva (yleensä ihan puhdasrotuinen) ja aina sen nimi oli Nalle. Mun lapsuudessa tais olla neljäs tai viides Nalle menossa
Pihavahtina se oi, kukaan ei metsästänyt ainakaan silloin kun mä sielä enemmän kävin

Itselle niin outo ajatus, mutta tiedän että on muitakin perheitä/sukuja, joilla on ollut tämä tapa, että koira vaihtuu mutta nimi pysyy. Ehkä koiran nimi on silloin ikäänkuin virkanimike, jonka koira kuin koira voi ottaa hoitaakseen.

Omalla isotädilläni kaikki koirat olivat Jekkuja. Sakemanneja ja norjanharmaita. Itse en ole koirissa tätä saman nimen käyttöä harrastanut, mutta gerbiilien kanssa kyllä lapsena (noin 7-11-vuotiaana).

Mun äidin tädillä oli pohjanpystykorva ja se oli just sellainen pihakoira, häkissä oli ja toki välillä kävi sisällä. Ja täti kyllä kävi sen kanssa myös lenkillä, mutta tietääkseni metsästämään ei päässyt. Ihana koira se oli, tosi kiltti ja kaunis.

Lapsuudessa meillä oli Suomenpystykorvia ja yksi norjan harmaakin. Valtaosan vuodesta ne olivat vain pihakoirina, eivät oikein sisällä edes viihtyneet. Hirvestys aikaan olivat sitten "töissä" muuten tosiaan piha vahdin virkaa toimittivat. Ja meitä lapsia leikittivät

Joskus olen katsonut noita perusmetsästyskoirien myynti-ilmoituksia niin niissä lukee usein ettei pelkästään pihanperälle ja ensisijaisesti metsästävään kotiin.
Aika pienellä aktiviteetilla ovat ennen olleet jos 95% pihalla narussa tai aitauksessa ja 5% metsällä muutamana viikkona. Ei ihme että pystärit haukuivat tyhjää ja turhautumistaan.
Suomenpystäri tai pohjanpystäri ois kyllä ihanteellinen koira koon ja turkin suhteen moneen, mut myytäsikö niitä ei-metsästävälle ihmiselle lähiöön. Jos ois kumminkin muuten aktiivinen harrastaja.

Lapsuuden kaverila oli karhukoiria että norjan hirvikoiria ja ulkona ne asusti vain ja ainoastaan aina !

Iidis79 kirjoitti:Suomenpystäri tai pohjanpystäri ois kyllä ihanteellinen koira koon ja turkin suhteen moneen, mut myytäsikö niitä ei-metsästävälle ihmiselle lähiöön. Jos ois kumminkin muuten aktiivinen harrastaja.

Luultavasti ainakin osa kasvattajista haluaa saada tietoa koiriensa metsästysominaisuuksista.
Olen lukenut siitä yhdestä miehestä, joka käyttää suomenpystykorvaansa metsällä kyllä ja se ilmaisee linnut. Mies ei kuitenkaan yritä ampua niistä vaan valokuvata.

Kyllä meidän kylän ajokeista ja pystäreistä pääsi suurin osa metsälle, varmaan 80-90 prosenttia ainakin. Pihakoirinahan siihen aikaan eli suurin osa koirista, niitä otettiin sisälle vain kovimpien pakkasten aikaan, eivätkä ne silloinkaan viihtyneet kovin hyvin sisällä kun olivat tottuneet olemaan syntymästään saakka ulkona. Turkitkin olivat niin paksuja että koirat alkoivat pian läähättää lämmitetyissä huoneissa. Beagleja muistan olleen joillakin hemmottelukoirina jo silloin. Niitä otettiin joka ilta sisälle, niille sujauteltiin ylimääräisiä herkkupaloja tuon tuosta, ne loikoilivat sohvilla, niitä otettiin mukaan autoon kauppareissuille jne. Mutta kyllä niitäkin vietiin syksyn tullen ja talvella metsälle.

Koiriahan muuten juoksutettiin polkupyörän vierellä tosi yleisesti. 1,2 tai kolmekin suomenajokoiraa, suomenpystykorvaa tai harmaapystykorvaa ihan tavallisissa nahkahihnoissa siinä polkupyörän vierellä vaan. Ja koko sulan maan ajan, eiväthän ne olisi muuten jaksaneet syksyn tullen metsällä.

Ne koirat, joita ei viety metsälle, toimivat useimmiten vahtikoirina ja elivät koko elämänsä vapaana talon pihapiirissä. Jotkut kävivät omia aikojaan haukkumassa lähimetsän oraville... Moni ei edes omistanut minkäänlaista talutushihnaa. Eläinlääkärille koira saatettiin viedä ihan vaan pyykkinarunpätkällä taluttaen. Muistan että esimerkiksi monella iälläällä yksin asuvalla mummolla oli suomenpystykorva pihavahtikoirana. Iltaisin ottivat koiriaan sisällekin kyllä.

Että omalla kotikylälläni metsästyskoirat kyllä pääsivät lähes järkeään metsälle ja niistä huolehdittiin sen ajan ymmärryksen ja tiedon mukaisesti niin hyvin kuin mahdollista. Kyllä koirat olivat selkeästi tärkeitä ja rakkaita useimmille omistajilleen. Vain tosi harva koira joutui elää elämänsä kokonaan pihanperän koppiin hylättynä niin että sitä ei olisi viety pyöräilemään tai metsälle, tai ettei sitä olisi otettu edes silloin tällöin sisälle.

Omalla kylälläni oli pikaisesti laskien noin 50 koiraa, joista noin 40 oli näitä metsästysrotuisia. Lopuista suurin osa oli sekarotuisia ja vain muutama oli muunrotuisia puhdasrotuisia. Metästyskoirien omistajatkin olivat ylpeitä koiriensa "papereista" , suvuista ja valiovanhemmista. Erityisen arvostettuja olivat tietenkin vanhempien ja esivanhempien saavuttamat haukku- ja ajomestaruuspalkinnot, ja niiden katsottiin antavan hyvät takeet omankin pennun tuleville metsästystaidoille.

Tälläkin hetkellä on tuossa naapurissa jeppehäkissä harmaa pystäri.
Pääsen pois häkistä parina viikonloppuna syksyllä, ei muuten.
Mä käyn silloin tällöin leikkaamassa siltä kynnet, omistaja ei saa leikattua.
Hirmu kiva ja seurallinen narttu, hirveä halipula, aina.
Nyt on sentään hiukan hoikistunut, sanoin useamman kerran tässä vuosien varrella siitä että ei auta metsällä jos on ihan järkyn lihava.
Isäntä on sitä mieltä että itsestään pitää osata metsähommat, ilman mitään treeniä.
Jos taianomaisesti osoittautuukin hyväksi metsäkoiraksi niin tietty jalostukseen (on ainakin 6v eikä ole vielä osoittautunut).
Peuran tai hirvenluita/lihaa ei saa syödä ettei ryhdy puremaan metsällä…ym taikauskoja.

Isäntä on ihan ”normaali” keski-ikäinen kundi, kaupungissa duunissa jne ettei ikä ja perämetsäläisyys selitä uskomuksia.

Mitenköhän suomenajokoirat ovat ammoisina aikoina asuneet talvet? Tupakoirina?
Vai ihan ulkona pakkasessa lyhyen turkkinsa kanssa?

Muistuu mieleen kun oltiin joskus lapsuudessa mökillä käymässä ja kotiin mennessä ajoimme jonkun isän sukulaisen kautta. Oli kova pakkanen ja siinä pihassa oli suomenajokoira kopissa kiinni ketjulla. Kopin oviaukko oli avoin ja siellä oli olkia.
Muistan kuinka "potkin"isääni jalkaan että kysyisi siltä sukulaiseltaan että miksi koira on tuossa ketjussa kiinni kun se palelee?
On syöpynyt verkkokalvoihin näköjään tuo näky vaikka siitä täytyy olla jo ainakin 50 vuotta.

Isähän ei tietenkään kysynyt mitään koiran oloista.

En ehkä ihan ammoisista ajoista osaa kertoa, mutta omassa lapsuudessani oman kylän ajokoirat otettiin kovilla pakkasille sisälle. Turkikkaammat koirat otettiin kovilla pakkasilla porstuaan tai vietiin navettaan tai talliin, missä niille ei tullut liian kuuma.

Koirien kopithan oli kyllä tehty ihan kaksinkertaiseksi ja eristeet välissä, ja useimmiten oli nukkumakoppi sen ison kopin sisällä sekä niissä kunnon pehmikkeet ja lämpölamput, ettei kopissakaan ihan pikku pakkasella vielä vilu tullut. Ja monet näyttivät vuoraavan kopin oven mahdollisimman tiiviiksi talven tullen (tietenkin niin että koira pääsi siitä kuitenkin vapaasti kulkemaan), niin että kyllä koiran tarkenemista ajateltiin eikä koirien haluttu palelevan.

Mutta taatusti on ennen vanhaankin ollut kaikenlaisia ihmisiä ja kaikenlaisia koiranomistajia niinkuin on nykyäänkin, en sitä epäile ollenkaan, mutta omalla kylälläni koirat olivat kyllä tärkeitä ja varsin hyvin pidettyjä jo siihen aikaan. Ehkä eri alueilla tai eri kylillä on saattanut olla erilaisia koiranpitokulttuurejakin? Lapsethan oppivat eläimiin suhtautumista paljolti vanhemmiltaan, ja vanhemmat ympäristöstään. Muistan esimerkiksi panneeni merkille sellaisen eron silloin lapsuudessani, että viereisen kylän koirat juoksentelivat suurina laumoina vapaana kaikki talvet, kun taas omalla kylällä koirat pidettiin talvellakin häkeissä tai irrallaan vain omassa pihapiirissä. Eihän niitä olisi saatu vietyä edes metsälle viikonloppuisin jos ne olisivat lenhottaneet vapaina pitkin pitäjää.

Jokunen vuosi sitten valmistuneesta kotikyläni kyläkirjasta muuten pistin ihan merkillekin, että monen kyläläisen vanhoissa, lähes sadan vuoden takaisissa perhekuvissa oli otettu se ajokoira tai pystykorva mukaan valokuvaajan ottamaan perhekuvaan. Aika liikuttavaa, ja minusta kertoo kyllä siitä että koiria pidettiin tärkeinä perheenjäseninä jo tuolloin.

Meillä oli mummolassa koira jota lähelle ei saanut mennä. Siellä se kökötti koppiinsa kytkettynä navetan kulmalla. En muista että kukaan olisi sille koskaan mitään sanonut, tai sen kanssa mitään tehnyt.
Kovin pieni olin silloin vielä, tosi hataria muistikuvia koirasta. Jossain mustavalkoisessa kuvassa näkyy taustalla.
Ukki ei harrastanut metsästystä joten en tiedä mikä koiran idea oli.
Onneksi eivät hankkineet uutta koiraa koskaan.

Naapurissa oli suomenpystykorva, Virkku. Sen kanssa käytiin metsälläkin ja se sai olla sisällä. Aika harvoin oli pihassa kiinni.
Niitä "Virkkuja" oli vuosikymmeniä, eli se nyt vaan sattui olemaan siinä huushollissa olevan koiran nimi.
Ihan vanhoilla päivillään ottivat sekarotuisen pystykorvan, jonkun aikuisen kodinvaihtajan. Se nimi oli Netta. Netta sai joka aamu lautaselta rinkelin jonka päälle kaadettiin maitokahvia.

Omaa lapsuuttani vanhemmista ajoista tiedän sen verran mitä olen lapsena vanhoilta ihmisiltä kuullut. Lapsena tietysti kiinnosti erityisesti kuulla juttuja just koirista ja hevosista, ja kyllä olen ymmärtänyt että "kissit ja koirat" pantiin jo silloin yli sata vuotta sitten talvisin öiksi navettaan tai talliin.

Mutta kyllä koiria otettiin silloin sisällekin, oletettavasti ainakin just kylmimmillä säillä. Ja luulen kyllä että vähän muulloinkin. Tämä tuli epäsuorasti esille monista tarinoista. Yleensähän pentuja toivat taloon nuoret pojat tai miehet jotka kasvattivat niistä sitten itselleen kavereita metsälle. Pennun muu kasvattaminen ja hoito kuuluivat sen sijaan jäävän usein naisväen harteille..

msk kirjoitti:

Iidis79 kirjoitti:Suomenpystäri tai pohjanpystäri ois kyllä ihanteellinen koira koon ja turkin suhteen moneen, mut myytäsikö niitä ei-metsästävälle ihmiselle lähiöön. Jos ois kumminkin muuten aktiivinen harrastaja.

Luultavasti ainakin osa kasvattajista haluaa saada tietoa koiriensa metsästysominaisuuksista.
Olen lukenut siitä yhdestä miehestä, joka käyttää suomenpystykorvaansa metsällä kyllä ja se ilmaisee linnut. Mies ei kuitenkaan yritä ampua niistä vaan valokuvata.

Niin no, tollanenhan toimis