Lemmikit

Millaisia erityisen hienoja, sykähdyttäviä, voitokkaita, hirveitä, noloja tai ei-niin-putkeen menneitä muistoja teillä on erilaisiin koiratapahtumiin kuten näyttelyihin, kokeisiin tai kilpailuihin liittyen? Kertokaahan, siis ihan millaisia muistoja vaan!

Itselläni on ehkä kaikkein voimakkain muisto ihkaensimmäisestä koiratapahtumasta, johon pääsin pikkutyttönä osallistumaan. Lähikaupungissa järjestettiin isot KV-koiranäyttelyt, ja olin hirmuisen onnellinen kun pääsin näkemään valtavan määrän koirarotuja, joita olin aiemmin nähnyt vain koirakirjojen kuvissa. Oli aurinkoinen alkukesän lauantaiaamu, ja muistan vieläkin sen jännittävänihanan tunteen, kun eri rotuisten koirien haukkuäänet alkoivat kantautua näyttelyalueelle johtavalle kävelytielle. Lipputangoissa oli eri maiden lippuja ja näyttelyalueella puhuttiin eri kieliä. Siihen aikaan kansainväliset näyttelyt olivat harvassa ainakin täällä Suomessa -luulen että myös muualla- ja ne keräsivät suuret joukot osallistujia.

Kuljeskelin koko päivän alueella katsellen koiria, jututin omistajia ja otin laatikkokamerallani 24 valokuvaa koirista, suurimman määrän mikä filmille mahtui. Kohteet piti siis valita tarkoin ja hartaudella. Minulla on vieläkin tallella mm. bernhardilaisen, newfoundlandinkoiran, tanskandogin ja chihuahuan kuvat, jotka tuolloin otin. Ehdin nähdä kaikki näyttelyyn osallistuneet rodut, sillä tuohon aikaan jokaisen näyttelyyn osallistuneen koiran oli pysyttävä näyttelypaikalla koko päivän ajan ja pidettävä talutushihnaan kiinnitettynä arvostelusta saamaansa muovinauhaa.

Turkkirotuja trimmattiin kehän laidoilla, monet saksivat koiriaan tosi reilustikin niin että maassa oli isot kasat pitkää karvaa. En tiedä oliko kyseessä esimerkiksi sijoituksessa olevat kasvatit, jotka oli tuotu matkan päästä ensimmäistä kertaa näyttelyyn, joidenkin koirien kohdalla sain ainakin sellaisen käsityksen.
Villakoirakehän ympärillä leijui vahvat kemikaalien hajut ja ilma oli täynnä aerosolisuihkeita. Ihmiset pumppasivat valtavat määrät lakkoja, kiinnikkeitä ja kiiltoaineita koirien turkkeihin. Ihme ettei kenenkään tupakka saanut niitä kemikaaleja räjähtämään. Tupakathan röyhysivät tuohon aikaan monilla suupielessä melkein jatkuvasti, hyvä että ne kehään mennessä ehdittiin polkaista sammuksiin.

Ajokoirakehän laidalla oli rento tunnelma. Moni toi koiransa näyttelyyn parhaat päivänsä nähneellä, monta kertaa katkenneella ja solmitulla talutushihnalla tai jollain köydenpätkällä. Koirat ottivat rennosti vaikkeivät ne olleet ikinä ennen olleet näyttelyissä, samaten omistajat. Jotkut ukot uppoutuivat turinointeihinsa niin etteivät he meinanneet hoksata mennä kehään ollenkaan, muistan kun kehästä huudettiin yhtä esittäjää "Vaari, vaari hoi! Teillä on numero 326, teidän pitäisi olla nyt täällä!"

Kivoja muistoja

Pitää itse vähän mietiskellä että mitä kaikkia muistoja sitä onkaan vuosian varrella tarttunut mukaan ja mitä niistä tänne kirjoittaisi.
Teini-iässä Messari oli tietenkin aina odotettu suurtapahtuma. Olin muutaman kerran tokokehässä kehäsihteerinäkin.
Oli myös kiva kierrellä kaikkia myyntikojuja.

Hieno otsikko ja kertailen kun ehdin, paljonkin muistoja vanha kun olen.

Yksi ikimuistoisemmista on toko-koe johon osallistuin huonohermoisen saksanpaimenkoirani kanssa.
Tuo koira oli sellainen "vinkuu ja viheltää korkealta ja kovaa" -tapaus, luonnetestin mukaan se oli häiritsevän vilkas ja hermot -1. Allekirjoitan.
Pidin sen hermojensa takia aktiivisena kotikoirana, vanhemman sakemannini kanssa harrastin tosissaan.

Tän nuoremman kanssakin treenailin kaikkea huvikseen, virtaa sillä kyllä riitti. Kävin sen kanssa yhden möllitokon ja meni niin hyvin että päätin ilmoittaa sen viralliseen toko-kokeeseen.

Koepaikka oli ratsastusmaneesi, sinällään koiralle tuttu ympäristö - hevosia oltiin käyty säännöllisesti katsomassa talleilla.
Koepaikalle päästyämme koiralla rupesi viheltämään. Se ei pystynyt olemaan hiljaa ja meidät pyydettiin ystävällisesti siirtymään ulos odottamaan omaa vuoroa. Tässä vaiheessa olisi pitänyt tajuta lähteä kotiin.

Meidän vuoro tuli ja koira oli sekaisin kuin seinäkello, se ei pystynyt keskittymään suoritukseen. Jouduin antamaan jatkuvasti lisäkäskyjä mm seuraamisessa ja kadutti jo tuossa vaiheessa koko kokeeseen osallistuminen. Sinnikkäästi silti jatkettiin.

Loppuvaiheessa, jonkun liikesuorituksen arvostelussa, koira istui sivulla ja tuomari nosti numerokyltin ilmaan. Koiralla syttyi joku lamppu päässä "Nyt tiedän mitä mun piti tehdä" ja se singahti raketin lailla kohti tuomaria, tarkoituksenaan noutaa se numerolappu mulle.
Hirveällä karjaisulla sain sen pysähtymään, jolloin se katsoi minua täysin hämmentyneenä toiminnon keskeyttämisestä, mutta tuli takaisin sivulle.

Loppuarvostelussa olisin halunnut vajota maan alle. Tuomarin mukaan: "Koira oli hyvin aktiivinen koko kokeen ajan ja olisi omasta mielestään ehtinyt suorittamaan enemmänkin liikkeitä" ja "Hyvä siitä tulee kun jatkat kouluttamista".
103 pistettä.

Terveisiä vaan kaikille jotka olivat katsomassa. Oli varmaan ikimuistoinen suoritus.

Hienoin muisto oli Cruftsissa ROP ja vielä runsaslukuisessa rodussa. Enää en jaksa innostua näyttelyistä mutta tuo on jäänyt mieleen.

Kokeista muistan erään jälkikokeen (mejä). Olin treenannut koirallani tietysti ja mentiin ekaan kokeeseen. Oli vain unohtunut treenata porukassa, treenit menin aina yksin. No kokeessa kun olikin mukana tuomari ja opas, niin koira ei tajunnut yhtään tilannetta. Se ei paljoa lähtenyt krepeiltä pidemmälle kun tuijotteli vaan epäluuloisena puhumattomia miehiä perässään. Mejässähän koiralle ei puhuta, ei siis ohjaajakaan. Siinä tovin odoteltuamme ja koska etenemä oli joku 50m, koe keskeytettiin. Sen jälkeen puhumattomat miehet ja minä aloimme puhumaan normaalisti, niin koirakin totesi, ettei tilanne niin paha ollutkaan ja olisi lähtenyt jäljestämään normaalisti. Myöhäistä siis enää siinä vaiheessa Mutta tuli muutettua treenaamistapaa tuon johdosta.

Hauskoja muistoja

En yleensä käy koirieni kanssa näyttelyissä (jos koira on mennyt näyttelyyn niin kasvattaja on esittänyt sen) mutta yhden kerran olen ollut kehässä isovillakoiran kanssa.
Olimme treenanneet paljon mutta silti jännitti.
Lähdimme juoksemaan ja kaikki meni loistavasti. Kirmasin kuin gaselli ja ihailin hyvin treenatun koirani kaunista juoksua.
Sitten piti pysähtyä. Asettelin koirani seisomaan kuten olimme harjoitelleet. Siinä vaiheessa aloin myös katselemaan hieman ynpärilleni.
Kaikki oli muuten hyvin mutta kaikki muut koirat siinä kehässä olivat irlanninsettereitä..
Voi luoja että olisin halunnut vaipua maan alle.
Näyttely oli parkkihallissa ja kehänauhat olivat jotenkin kiinnitettyinä siihen parkkihallin lattiaan.
Olin tohkeissani juossut koirani kanssa siinä vauhdin hurmassa viereiseen kehään.

Viereiseen kehään toden totta, olisin halunnut olla tuo villakoira! Serkkuni afgaania esittäessäni huomasin suht nopsaan että mennään, muualle kuin tuomarin suuntaan. Koira huomasi jäniksen kehän laidan tuntumassa ja minä en voinut muuta kuin päästää irti. Mättäitten ja männynkäpyjen kera, näyttelyhihna tuhannen mutkalla, viimeisen päälle laitettu tukka sekaisin afgaani palasi kehään, tosin kilpailuarvostelusta myöhässä. Tuomari kirjasi arvosteluun "vietikäs", mitä sitten tarkoittikaan. Tämä tapahtui Kuopion raviradalla aikoinaan, takasuoralla jossa puput asustelivat mieluusti. Taisipa olla savon sanomissakin maininta aikoinaan.

Ja sitten se hetki kun omat kasvattini voittivat erikoisnäyttelyn BIS-kasvattajaryhmän. Olivat pikkuiset 13 kuukauden ikäisiä ja arvostelemassa kasvattajatuomari Ranskasta. Arvostelussa luki suomeksi sanottuna että kylläpä pattipolvet osaavat liikkua, pateilla kaiketi viittasi kasvupatteihin,toivottavasti.

Aivan ihania muistoja!

Aunet, muistan lukeneeni tuosta Kuopiossa tapahtuneesta joskus jostakin

Msk, eihhhhh....

Thirteen, vau! Millaiset seremoniat ja juhlallisuudet Cruftsissa järjestettiin ROP:lle? Ja miltä tapahtuma vaikutti osallistujan näkövinkkelistä katsottuna? Oliko siellä jotenkin tarunhohtoinen tunnelma vai tuntuiko samanlaiselta kuin muissakin isoissa näyttelyissä? Jos haluat kertoa, niin olisi mukava kuulla Crufts-muistojasi enemmänkin.

Dacrest, "Tässä vaiheessa olisi pitänyt tajuta lähteä kotiin." Sori, mut Ja se karjaisu ja kaikki muu...

Minullakin tosi paljon muistoja, aina sieltä 70-luvun lopusta ja ensimmäisistä koulutuskenttä- muistoista tähän nykyiseen koiraan.

Kävimme tosiaan 70-luvun lopussa ESP:n koulutuksissa Helsingin Patolassa. Tuon ajan nimistä tuttuja monille, mm. Rainer "Raikka" Voutilainen, Marita Packalèn ja mm. Sirkka ja mustaterrieri Igor eli SF K & MVA V-84,-85 JK3 HK3 Blackbeard's Emperor Igor. Raikalla oli kuuluisan Pectus R-pentueen yksi uros, Pectus Rembrandt eli Remu.
Sen aikainen ulkoilutettavani oli seropiuros Miki ja sen muistan ainakin, ettei se tullut rivistä luokseni. Koirathan oli kentällä kaikki samaan aikaan ja ryhmäliikkeistä yksi oli paikallamakuu rivissä ja luoksetulot, koira kerrallaan. Siellä näin ekat viestitreeni näkölähtöinä, Sirkka istui ahkiossa Igorin vetäessä häntä pitkin peltoja ja Raikka laittoi tupakaksi kun Remu oli tikkaisen päällä ja meinasi pudota, haroi kintuillaan tyhjää. Sai se jalkansa takaisin tikkaille ja pääsi tikkaat loppuun. Siitä ympäristöstä siis ajauduin palveluskoirajuttuihin mukaan.

80-luvulla tarina jatkui edelleen toisen saksanpaimenkoiria ulkoiluttaen ja kouluttaen. Vanhemmalla uroksella Derillä oli selän kanssa ongelmaa ja mukaan astui nuorempi Iku, jonka kanssa mm. kävin Herttoniemen raunioilla, Maunulasta julkisilla kulkien. Suoritin soveltuvuuskokeen sen kanssa ja sillä sai siis vapaalipun julkisiin. Kortti missä luki, että tämä koira saa matkustaa HKL:n välineissä ja kaulapantaan hienon merkin.

Sittemmin tutustuin Luukkosten pariskuntaan ja yhteistyö heidän kanssa alkoi, samalla tavoitteellinen treenaus ja kilpailut sekä kokeet. Tuossa sen ajan kilpakoirani Rambo:
https://jalostus.kennelliitto.fi/frmKoi ... 86&R=166.2
Eli Rambo asui ja eli, oli siis Railin koira, mutta olin tiiviisti heidän kanssaan ja koiran elämässä mukana nuorukaisesta asti.
Pääsimme mm. Messukeskukseen näyttelyviikon ajaksi treenaamaan maahan tulevaa agilityä, se oli näytöslajina siellä. Englannista lennätettiin Mr Peter Lewis Suomeen ja Rambo oli aivan parhaimmistoa ko. lajissa, näytösluonteisia pätkiä ja joku kilpailukin siellä kait oli? Saimme myös ruokailla ko. tuomarin kanssa samassa pöydässä ja hän herrasmiehenä imarteli nuorta eli minua puhumalla vaaleasta tukasta ja koiran taidoista. Se oli erikoisempi juttu itselleni, en ollut aiemmin ollut missään tuomaripöydissä tms.

Rambo oli todella hyvä koira, sen luonne oli hyvä ja se teki hommia tunteella. Sen kanssa en muista jännittäneeni mitään, se oli suoritusvarma ja vaihtoi lajista lajiin sujuvasti. Nuo sen pitkät listat on muutoin minun ohjaamiani pääosin, joko maastoilta tai kokonaan, mutta suojelussa en sen kanssa kilpaillut enkä voi haun kaikkia ratoja. Listassa ei näy raunioiden juttuja, se oli loppukokeen suorittanut koira ja taisin mm. tulla sen kanssa kymmenen parhaan joukkoon SM-kisoissa.
Vuodet oli hyviä, minulla oli ihana Raili ja Esa opettajina, "varavanhempina" ja kaikki mahdollisuudet päästä mukaan vaikka mihin, minne nyt koirat ja harrastukset veivät!
Viestimme edelleen ja olen tavannut heidät viimeksi heidän kotonaan toissa kesänä, jos nyt oikein muistan. Paljon on vettä Vantaassa virrannut ja koiria mennyt sen jälkeen, uusia tullut. Heille ja minulle.

Sitten tuli oma koti, oma koira ja koirat. Perhe-elämä jne. Rwu Raxin kanssa muistan matkan Ruotsiin, pienet lapset ja ex-miehen kanssa pakattiin autoa. Naapuri onneksi sattui paikalle kun oltiin starttaamassa, Rax meinasi unohtua kotiin! Siis mikä moka, olet menossa näyttelyyn Ruotsiin asti ja koira jäisi kotiin. Noh, Rax pääsi mukaan, Volvo täynnä lapsia ja koiraa, tavaraa.
Se voitti oman luokkansa Ruotsin pääerikoisnäyttelyssä SSU:ssa eli 12-18kk urokset. Olihan se hieno juttu niin kasvattajalle kuin meille. Siinä kävi vielä niin, että Sven joka esitti koiran, polkaisi vahingossa sen tassun päälle JUST kun saksalaistuomari Spindler oli koiran luona. Koira älähti kivusta ja onneksi tuomari oli tolkun mies, näki tilanteen oikein ja ei antanut sen vaikuttaa koiran sijoitukseen. Ko. tuomari heitti nimittäin rankalla kädellä kehästä ulos joka ikisen koiran joka rähisi. Hän oli täysin ehdoton siitä, ihan sama vaikka kehä täynnä pullisteluvaiheessa olevia rottisuroksia joilla juurikin jullikkaikä päällänsä, vuoden puolitoista. Kokoa on mutta äly tulee jälkitoimituksena ja käytöstavoissa osalla hyvinkin sanomista.

Nykyisen kanssa muistan jonkun, oliko Staffipäivien kehä, kun se esittäjänsä Heidin kanssa sai ns. tarpeekseen ja heittäytyi selälleen kehään. Se oli onneksi loppusuoraa jo ja sillä pullikoinnilla ei sillä kertaa ollut mitään väliä.

Kaiken kaikkiaan vuosikymmenien aikana on ollut kunnia tavata ja asioida upeiden ihmisten kanssa, oli rotu mikä vain. Se tuntuu aivan kohtuuttomalta, että "koiraihmiset" ovat saletisti hulluja, mielenvikaisia ja erikoisia. Kun itselle ei sitä fiilistä jäänyt. Vai enkö vain erota kun olen itse sekaisin kuin seinakello?
Mutta ilman huumoria siis. Ihania ihmisiä, niin paljon oppineena ja saanut olla mukana vaikka missä!

Ollaan treenattu samalla kentällä samoihin aikoihin Umacin kanssa.
Ollaan ehkä nähtykin toisemme, ei tosin ole muistikuvaa.
Nuo samat ihmiset (paitsi mustaterrierinainen) lkävivät myös Espoon Koirakerhon treeneissä.
Lisänä Paavo Rapila. Olin Paavon ja Raikan kanssa myös hakutreeneissä Espoon metsissä.
Mulla oli tuolloin sekarotuinen ja vähän myöhemmin myös suursnautseri. Rapila olisi antanut mulla saksanpaimenkoiranartun mutta vanhempani eivät suostuneet kun asuin tuolloin vielä kotona.

Packalen kävi porukkansa kanssa maillamme hakutreeneissä 90-luvulla Pohjois-Espoossa.

Espoon Koirakerhon leirillä Haukkulaaksossa 80-luun alussa muistan kun yhtenä aamuna heräsin siihen että telttani läpi virtasi vuolaana melkoisen reipasliikkeien puro.
Yällä oli alkanut satamaan ja jotenkin se puro muodostui ja kulki telttani läpi, Ei tietenkään siellä teltan sisällä virrannut vaan levisi ympäriinsä kastellen ihan kaiken.
Telttaa ja tavaroita sitten kuivateltiin saunassa.
Haukkulaaksossa oli tuolloin vaan se päärekennus ja sen lisäksi sauna siellä rannassa. Kaikki majoittuivat omissa teltoissaan. Treenikenttä oli ylhäällä hiekkakentällä.

msk kirjoitti:Ollaan ehkä nähtykin toisemme, ei tosin ole muistikuvaa.
Nuo samat ihmiset (paitsi mustaterrierinainen) lkävivät myös Espoon Koirakerhon treeneissä.
Lisänä Paavo Rapila.

Joo, niin oli. Minä jatkoin 80-luvulla HPH:ssa ja siellä sitten omat tuttunsa ja kenttänsä.
Marita P:n luona kävimme kylässäkin ja hän taitaa jollain muotoa olla edelleen harrastuksien parissa, tuomarointia jne.

Messarin näyttelyt olivat meille lapsille myös must ja sakemannikehällä tuli istuttua vuosi jos toinenkin. Sakemannien päänäyttely Saksassa taisi olla -88 ensimmäinen ulkomaanmatkani lentokoneella? Bremenissä olimme. Ja sekin rottweiler-viikko, lähes kaksi siis, Rottweilissa msk:lle tuttujen Finnmaiden´s- ihmisten kanssa vuonna 2007 oli kyllä huikea myös:
https://www.youtube.com/watch?v=wRgZxf63zEs
Kaksi viikkoa Rottweilissa ja nähden sekä ipon MM-kisat, että ADRK:n päänäyttely. Ja Rottweill kaupunkina!

Rottweileriin en ole ikinä itse vielä päässyt
Muistan tuon reissun kyllä, siis kertokukset siitä.

Mä kävin 80-luvulla HVK:n treeneissä myös, voitin sekarotuiseni kanssa seuran möllikisatkin

Olin joskus 90-luvun puolessa välissä varmaan äitini kanssa messarissa katsomassa koiranäyttelyä. Noloin hetki oli kun äiti kysyi yhdeltä mieheltä minkä rotuinen sen koira (kultainennoutaja) oli, ja mies vastas ja äit sanoi miten se on noin oudon värinen. En tiiä oliko äiti tosissaan vai oliko se jotain sen savolaista typerää huumoria. Mies ei onneks ehkä kuullut tai ei välittänyt meni vaan pois.

Elmo porokoiran kanssa oltiin myös kerran tai kahdesti messarissa. En muista oliko se just se messarin kerta vai joku muu, kun arvosteluun tuli lause "olisi voinut esiintyä enemmän edukseen". Syy Elmon rauhattomuuteen kehässä oli se että kehän laidalla odottaessamme vieressä oli juoksujaan aloitteleva narttu. Ja Elmo oli vasta nuori koira. Kiva siinä kun se nartun omistaja hokas että täähän aloittelee juoksuja.
Yks tuomari jossain tykkäs että Elmo oli aivan liian lihava, mitä se ei kyllä ollut, mutta muut koirat kehässä oli ehkä eri tyyppisiä ja paremmassa kunnossa.

Kerran jännitti ihan hirveesti kun olin Elmon kasvattajan mukana messarissa ja päästiin ryhmäkehään ? ja piti mennä sinne isolle päänäyttämölle (kun ne kuuluttaa rodun) ja juosta se läpi koiran kanssa. En ole yhtään esiintymishaluinen ja jo koiranäyttelykehässä oleminen aiheuttaa ahdistusta. Onneks siinä oli tosiaan porukka mukana ja se oli nopeesti ohi eikä tarvinnut mennä uudelleen.

Whippet Ruskan kanssa käytiin muutamia kertoja radalla harjoittelemassa (tuomarinkartanolla). Sehän tykkäs siitä paljon. Yks kerta jouduin kantamaan Ruskan pois alueelta autolle, kun se ois halunnut takas juoksemaan enkä viitsinyt kiskoa sitä perässäni. Joku kysyi että loukkaantuiko koira. Juu ei, ihan vaan henkisesti kun ois halunut juosta vielä. Kiva harrastus, mut tyhmästi 90% odottamista ja sit 10 minuuttia ja kaikki on ohi.
Pentuna Ruskalla myös aukes tassut kun oltiin kartanolla ulkoilutapahtumassa. Oli kevättalvi ja lumi oli liian kovaa pennun tassuille. Koira ei onneks ollut juuri moksiskaan ja tassujen anturat parantuivat nopeasti.

Mä aloitin aikanaan noin 13-vuotiaana koiranäyttelyissä kiertelyn - aluksi vain sellaisissa näyttelyissä joihin perheemme oma koira oli ilmoitettu. Aluksi kaverini kanssa, joka oli usein mukana, käytiin vaan silittämässä eri rotuisia koiria mikäli saimme siihen luvan, mutta vuonna 2003 aloitin valokuvauksen. Ensialkuun otin kuvia nimenomaan kehien laidalta, en kehistä, ja siksi kysyin lupaa jokaisen koiran kuvaamiseen erikseen. Mikä tietysti vei huomattavasti enemmän aikaa kuin kehäkuvaus. Jossain vaiheessa vuosia myöhemmin siirryin sitten kehäkuvaamiseen.

Ja näihin koiranäyttelyvuosiin mahtuu valtavan paljon muistoja, mm. toiset omistajat ja koirat ovat jääneet paremmin mieleen kuin toiset. Mm. eräs portugalilainen jonka portugalinseisojasta kysyin kuvauslupaa heitti siihen: "Ai haluuksä ottaa kuvan musta?" Ujona tyttönä olin vähän nolona, mutta sain sitten kyllä otettua ihan hyvän kuvan nimenomaan siitä koirasta

Jasmike kirjoitti:
Thirteen, vau! Millaiset seremoniat ja juhlallisuudet Cruftsissa järjestettiin ROP:lle? Ja miltä tapahtuma vaikutti osallistujan näkövinkkelistä katsottuna? Oliko siellä jotenkin tarunhohtoinen tunnelma vai tuntuiko samanlaiselta kuin muissakin isoissa näyttelyissä? Jos haluat kertoa, niin olisi mukava kuulla Crufts-muistojasi enemmänkin.

Muistan sen tunteen kun valittiin roppia ja kahdestaan juostiin kehässä, mulla siis narttu. Taputukset ja huudot vaan raikui Uroksen eli vsp omistaja oli mun koirani englantilainen kasvattaja, hän lopulta esitti narttuni sitten ryhmissä, mä olin seuraneitinä siellä takahuoneessa hänen kanssaan odottelemassa. Näyttelyn jälkeen tuli onnitteluja ympäri maailmaa facen kautta, Cruftsia kun seurataan joka puolella.
Tuomari oli sama, joka valitsi mun narttuni Ropiksi edellisessä messarissa joulukuussa Hesassa. Jossain vaiheessa tajusin PN valinnoissa Cruftsissa, että hittolainen, tässähän voidaan oikeasti kilpailla ropista
Pitkä päivä oli koska rotua oli ilmoitettu niin runsaasti, kuten aina.

Dacrest kirjoitti:Tuomarin mukaan: "Koira oli hyvin aktiivinen koko kokeen ajan ja olisi omasta mielestään ehtinyt suorittamaan enemmänkin liikkeitä"

Tuomareiden kommentit ovat joskus ihan parhautta

Kerran hakukokeessa tuomari aloitti arvioinnin lakonisesti toteamalla, että "koira löysi kaikki kolme maalimiestä ohjaajan estelyistä huolimatta." Ja joo, sillä kerralla tein kyllä paljon ohjausvirheitä. Esimerkiksi sen, että lähetin koiran hakemaan vasenta puolta, vaikka aika oli kulumassa loppuun ja koira osoitti kaikin mahdollisin keinoin, että maalimies on oikealla puolella Koira onnistui pelastamaan tilanteen ja se kolmaskin tosiaan löytyi ajoissa.

^

Kiva aihe

Ekan mittelini Fatsyn kanssa me ehdittiin kaikenlaiseen ja vihreinä lähdettiin molemmat kun ennen mitteleitä oli aikuisena tullut kodinvaihtajaseropi, jonka kanssa en harrastanut lenkkeilyä kummempaa. Ihan alkuun harrastettiin näyttelyitä. Lähdettiin mm. Lahdesta bussilla Mäntsälään ja Fatsy oksensi ekan kerran jo muutaman kilometrin jälkeen ja viimeisen kerran kun kaarrettiin Mäntsälän linja-autoasemalle Ja muistan vieläkin sen, kun Fatsy oli ekan kerran ROP ja sai ekan SERTinsä. Sitä ennen oli jo käyty kyllä useammassa näyttelyssä ja saatu kolme vara-SERTiä, mutta tuntuihan se tosi hienolta, varsinkin kun kuukautta aikaisemmin se oli saanut T:n (ainoan koko uransa aikana) Hyvä etten keskellä yötäkin noussut ihailemaan sitä pokaalia ja ruusukkeita Sitten me myös tokoiltiin, kun omaa autoa ei silloin vielä ollut, mutta Lahden Käyttökoiran yleiskoulutukset järjestettiin kävelymatkan päässä. Me jopa kisattiin tokossa TK1 verran ja mieleen on erityisesti jäänyt yksi koe. Johonkin liikkeeseen lähdettiin kehän laidalta kehänauhan suuntaisesti. Käskin koiran perusasentoon, sanoin sille "seuraa" ja lähdin reippaasti liikkeelle. Sitten tuomari huomautti "koira jäi" Fatsy istui edelleen lähtöpaikalla "hupsista"-ilmeellä... se oli unohtunut katselemaan kehänauhan toisella puolella ollutta koiraa eikä ollut huomannut liikkeellelähtöäni, enkä minäkään tajunnut varmistaa, että koira oli kontaktissa. Jotenkin käsittämättömästi me sijoituttiin tuossa kokeessa ensimmäisiksi (ilmeisesti tasossa ei ollut hurraamista)

Toisen mittelini Vekun kanssa ei mitään ihmeellisiä kommelluksia sattunut, sen kohdalta on mieleen jäänyt vain se, että hauskana sattumana se nousi agilityssä sekä 2-luokkaan että 3-luokkaan Teivon raviradalla Agirotu-tapahtumassa. Tuntui tietysti hienosta nousta isossa tapahtumassa missä oli paljon koiria.

Vekun kanssa myös rally-tokoiltiin ja sabotoin koiran hienon radan yhdessä kisassa lähtemällä radalta kytkemättä koiraa. Enkä edes oppinut siitä mitään. Vuosia myöhemmin Artun kanssa oman seuran kisoissa, paljon seurakavereita katsomassa ja tuomarikin oman seuran väkeä. Ensin eksyin radalla kun tein 360 asteen käännöksen, kun olisi pitänyt tehdä 270 astetta ja sitten lähdin radalta kytkemättä koiraa. Olin kyllä saanut hylsyn jo eksyessä, mutta kyllä hävetti melkoisesti. Kolmatta kertaa en ole samaa virhettä enää tehnyt

Artun valioituminen on jäänyt mieleen hienona hetkenä. Arttuhan on sellainen "säälivalio", kasvattaja käytti sitä Virossa muutaman kerran, että se sai SERTit sieltä ja sitten kuinka ollakaan neljä vuotta sitten syntymäpäivänään se sai Lahden vappunäyttelystä SERTin ja valioitui myös Suomeen. Minulle on loppumaton riemun aihe, että Arttu on kahden maan muotovalio Sehän on siis oikeasti EH:n koira, ja sitä se on lähinnä saanutkin. Mutta sattui tuota kyseistä tuomaria miellyttämään.

Mun mieleenpainuvin koiratapahtumamuisto oman koiran kanssa on se, kun edesmennyt perulaiseni sai ensimmäisen sertin. Oltiin Tampereella koiranäyttelyreissulla ja lähdin sinne Vestan kanssa ihan vaan seuraksi kaverille. Itellä ei ollut näyttelyn suhteen minkäänlaisia odotuksia, kun karvalliset perunkarvattomatkoirat olivat vasta edellisenä vuonna muutettu rotumääritelmässä hyväksytyiksi niin ettei karvallisuus ollut enää näyttelyssä hylkäävä virhe, ja tuomarit olivat vielä aika "arkoja" palkitsemaan karvallisia. Mentiin vuorollamme kanssa kehään ja tuomari siinä tuli sitten arvostelun päätteeksi jutustelemaan, että on viehättävä koira mutta harmikseen hän ei sitä voi palkita kun on karvallinen. Minä sitten kysyin että minkä aikainen rotumääritelmä hänellä on käytössä, kun karvallisuus ei enää ole hylkäävä virhe. Tuomari oli tiedosta ihmeissään, kun ei ollut hänen korviinsa moinen muutos kantautunut. Kyseessä oli ilmeisen perusteellista sorttia oleva herrasmies, kun hän rupesi sitten kehäsihteereiden kanssa selaamaan rotumääritelmiä kehäsihteerin puhelimelta, koska kehään tulostettu rotumääritelmä oli juuri sitä vanhaa laatua missä karvallisuus oli vielä virhe. Tuomari pisti sitten vielä erikseen toisen kehiksen noutamaan uuden rotumääritelmän näyttelyn toimistosta tulosteena. Kaikkeen tähän kului sen verran aikaa, että tuomari pyysi meidät pois kehästä ja arvosteli siinä välissä pari muuta rotua, kunnes rotumääritelmätuloste saatiin kehään ja sitten päästiin Vestan kanssa kehään uudelleen. Koko show sai mussa ihan hirveän jännityslatauksen aikaan ja kun tuomari sitten antoi Vestalle kehän päätteeksi vsp+sertin niin minä rupesin vollottamaan keskellä kehää. xD Sittemmin Vestasta tuli ihan muotovaliokin, mutta tuo Tampereen reissu oli Vestan kanssa kierretyistä näyttelyistä ehdottomasti paras.

Yksi mieleenpainuvimmista näyttelymuistoista on ehdottomasti oman koiran EH, jota metsästettiin useammasta näyttelystä juoksujuttuja varten. Sitten kun se lopulta tuli, niin tuuletukset kehässä olivat melkoiset ja kehänlaidaltakin saatiin kunnon aplodit, jonka jälkeen tuomarin oli pakko käydä kurkkaamassa, että mitä hän mahtoi koiralle antaa (luuli varmaan raukkaparka, että antoi vahingossa SA:n)

Mun ehkä mieleenpainuvin koiratapahtumamuisto on, kun Laku sai maaliskuussa 2007 Latvian näyttelyssä viimeisen sertin ja siitä tuli sen myötä inttivalio (kansainvälinen muotovalio = C.I.B)
Itkuhan siinä kehässä tuli, etenkin kun Laku oli alunperin otettuna ihan vain kotikoiraksi. Toinen minkä muistan on Elmon kohdalla, kun se nappasi joulukuussa 2006 Messarissa Juniorivoittaja -06 tittelin. Hieman herkistyin silloinkin ja olin ihan että whoot