Lemmikit

Vai onko niitä ollut ennenkin yhtä paljon mutta niitä ei ole kutsuttu reaktiivisiksi vaan hermoheikoiksi, ärhäköiksi tai luonnevikaisiksi?

Olen miettinyt samaa. Ei kai siihen muuta tarvita kuin luonteista piittaamatonta jalostusta jokusen sukupolven ajan? Siis siten että ulkomuoto ja missikisaharrastus on ykkösenä ja kaikki muu on toissijaista. Voihan sukusiitoksellakin olla tietysti osuutensa? Eikös degeneraatio tarkoita myös hermorakenteen heikkenemistä? En tiedä onko tästä olemassa mitään tutkimuksia, olisi mielenkiintoista tietää jos on.

Näin jossain hiljattain mainoksen koulutuksesta joka oli tarkoitettu reaktiivisten koirien omistajille. Ymmärrä reaktiivista koiraasi tai jotain sellaista. Hyvä että koulutetaan mutta sääli että pjaskoja luonteita on niin paljon. Ei ole varmaan helppoa koirallekaan elää kovin reaktiivisella luonteella urbaanissa ympäristössä.

vouhvouh kirjoitti:Siis siten että ulkomuoto ja missikisaharrastus on ykkösenä ja kaikki muu on toissijaista.

Mä kyllä miellän, että ihan käyttökoiraharrastuksissakin on vedetty monesti kierrokset tappiin tyyliin 'Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin'.

Mutta joo, verrattuna mun koiraharrastuksen aloituskohtaan 70-luvun lopulta ja tähän päivään, niin on muutosta luonteissa tapahtunut. Tosi monella rodulla.

Ulkonäköjalostus joo, ja sitten nykyään on varmastikin enemmän ns. kädettömiä omistajia, jotka ihan itse aiheuttavat koiran "luonnevian". Ei ne entisaikojen koulutusmenetelmätkään varmaan aina parhaita mahdollisia olleet, mutta nykyään näkee kaupungin kaduilla vaikka kuinka paljon sitä, että koirat räyhäävät räkä poskella, ja omistaja ei joko tee mitään tai sitten lepertelee koiralle (eli koiran silmissä kehuu hyvästä käytöksestä).

Koirien määrän lisääntyessä omistajien joukkoon mahtuu enemmän tyhmiä ihmisiä.

Koirien kouluttamiseen ei ymmärretä tai jakseta paneutua.

Oma havaintokin lenkeiltä on, että valitettavasti hyvin käyttäytyvä vastaan tuleva koira on yhä harvinaisempi tapaus.

mutuilen tässä, mutta tosi monelle rodulle on tullut arkuutta.
osa on kärsinyt nopeastikin siitä, että rodusta tulee hitti ja pentuja vaan tuupataan tulemaan.

jos mietin omaa lapsuutta, niin harvoin puhuttiin aroista koirista, ei ollut remmirähjäystä ja yksittäiset kurittomat koiratkaan vaikka vapaana olisi kohdannut ei aiheuttaneet ongelmia.
koiria ei myöskään koko ajan tullut taajamassa vastaan kun itse lenkkeili.
ei ollut muotirotuja, ja vaikka oli niin siltikin pentua niistä joutui odottamaan - sitä koiraa ei saanut vaan sormia napsauttamalla ja kasvattajiakin oli rajallinen määrä.
koiria ei tuotu paljon ulkomailta (ei ollut rescueita ja jos kasvattajat toi, niin se koira jäi usein heille itselleen tai meni luotettavalle osapuolelle)-
koirien hankkiminen vaati vaivaa.
sekarotuisia koiria oli, mutta ei muistaakseni ollut koirien pelastuskulttuuria.
elämänmurjomat koirat lopetettiin matalalla kynnyksellä.
rodut ja asiat eivät trendanneet miljoona yleisölle hetkessä, joo susikoira roit ja lassiet kyllä, mutta se oli maltillisempaa.


sitten päästään nykypäivään.
koko ajan tulee kadulla koiria vastaan, usein ne räyhää.
jos ne ei räyhää niin sitten jo omistaja saattaa varoittaa "en pysy pystyssä/en saa pideltyä".
omistajien kädettömyys, ei perehdytä koiran kouluttamiseen eikä jakseta sitä tehdä - ei ymmärretä että se on pitkäjänteinen prosessi.
koiria saa hankittua hyvin helposti niin kotimaasta kuin ulkomailta.
hankkimiseen riittää, että avaa googlen, nopeasti elukan haluava kyllä etsimänsä löytää.
koiria halutaan pelastaa, halutaan tarjota koti jollekin elämänmurjomalle koiralle.
muotirotuja putkahtelee kuin sieniä sateella.
rodut, yksilöt trendaa somessa se nostaa helposti suosiota, joka johtaa tarjontaan ja kysyntää ja hintaan jne..
julkisuusvaikutus on nykyään paljon isompaa ja se linkittyy myös somen voimaan ylipäätään.


labbishan on tasaisesti ollut suosittujen rotujen top 10 tai jopa top3,
jokaikinen labbiksen omistaja jonka mä tiedän on aivan ongelmissa "kotikoiransa" kanssa - koira ihmisten mukaan "vetää, räyhää, sinkoilee, ei kuuntele, ei halua oppia ja on kovaluonteinen, koska ei kuuntele".
toki rodun plussa on se ettei aggressiivisutta ole ihmisiä ja eläimiä kohtaan. ja viimeisen 10 vuoden aina olen nähnyt ihmisille arkoja ja alusta-arkojakin koiria. hc työ ja harrastuslabbikset sitten taas on omissa piireissään ja omistajien mielestä tosi kivoja ja toimivia koneita, mutta nää kotikoirat on sitten ihmisillensä ongelma.

Itse en syyttäisi ulkonäköjalostusta ja näyttelyitä ainakaan omissa roduissa. Olen harrastanut paria palveluskoirarotua ja ensimmäinen pk-rotuinen tuli 1993. Tunsin pk-rotuisia jo lapsena 1970- ja -80-luvuilla. Tunsin silloin esim. saksanpaimenkoiria ns. hyvistä kenneleistä, vaikkapa Sissinheimon. Ne koirat olivat minusta toki kivoja, mutta samalla tosi dieseleitä verrattuna nykypäivän käyttölinjaiseen saksanpaimeneen. En tuolloin ikinä nähnyt saksanpaimenta, josta voisi käyttää ilmausta hektinen, kiihkeä tai huomattavan terävä. Nykyään nuo adjektiivit sopivat valtaosaan ainakin käyttölinjan sakuista, näyttelylinjaisia en niin tunnekaan. Samaten rotikat olivat viime vuosituhannen puolella leppoisia nallekarhuja. Nykyään nekin ovat urheilukoiria sanan täydessä merkityksessä. Malit ja bordercolliet rantautuivat Suomeen isoissa määrissä vasta viime vuosituhannen lopussa. Minusta näissä pk-roduissa on jalostuksella haettu koiraa, joka suorittaa aina nopeammin ja näyttävämmin. Sellainen jalostus tuottaa välillä helmiä, niitä maailmanmestareita. Sivutuotteena tulee kuitenkin Gaussin käyrän mukaan niitä yksilöitä, joilla on esimerkiksi valtavasti viettiä, virtaa ja terävyyttä, mutta riittämätön hermorakenne. Tämmöisen koiran saaminen hallittuun pakettiin ei aina onnistu kokeneeltakaan omistajalta. Näissä pk-roduissa ulkomuotojalostus on voinut tuottaa haittaa terveydelle, mutta luonteen puolesta kaikkien pk-rotujen näyttelylinjaiset ovat yleensä vähemmän teräviä ja hektisiä ja samalla vähemmän reaktiivisia.

Toki omistajakin vaikuttaa. Paljon on niitä omistajia, jotka pitävät vieraana ajatusta käskeä tai rajoittaa koiraa, joten koiran annetaan tehdä mitä se tahtoo. Rajojen asettamien ja kieltämisen sijaan koira viedään eläinlääkärille siltä varalta, että sillä vaikkapa on kipuja, kun se rähjää.

Minusta näissä pk-roduissa on jalostuksella haettu koiraa, joka suorittaa aina nopeammin ja näyttävämmin. Sellainen jalostus tuottaa välillä helmiä, niitä maailmanmestareita. Sivutuotteena tulee kuitenkin Gaussin käyrän mukaan niitä yksilöitä, joilla on esimerkiksi valtavasti viettiä, virtaa ja terävyyttä, mutta riittämätön hermorakenne.

Mitä olet mieltä tuosta? Itse olen paljon miettinyt ettei ole kovin eettistä jalostaa koiria, jotka eivät pelkästään suoriudu niille annetuista tehtävistä riittävästi jotain käyttötarkoitusta ajatellen. Vaan koiria käytetään hyväksi urheiluun ja ihmisen näyttämisen haluun, ja koiran näytösluonteisuuteen. Netissä liikkuu paljon spektaakkelimaisia videoita bordercollien agilitystä ja malikoista jotka seisovat tyyliin savupiipun päällä kahdella jalalla.Mietin kyllä ennen tykkää-napin painamista, koska ei ole kannatettavaa tukea eläinten hyväksikäyttöä joka tähtää somepellejen narsistisiin viraalikuuluisuusfantasioihin.
Jalostuksen tuloksena koira, joka jopa kärsii ellei se pääse toteuttamaan viettejään. Hermorakenne ja koiralle opetetut rajat takaa koiran rauhoittumiseen pystymisen tiettyyn pisteeseen,
mutta mietin kenen etu se lopulta on jos koira on ylisuorittaja.
Tarvitaanko koiraa, joka kiikkuu pystysuoraa seinämää pitkin, jos tarkoitus on vain saada humalainen kioskiryöstäjä jäljitettyä esiin puistikosta ym.

Olen samaa mieltä, että ei ole koiran edun mukaista jalostaa siihen valtavasti näyttävyyttä. Netissä on paljon esim. huikeita malinoisvideoita, joissa ne hyppäävät tolkuttomia hyppyjä. Laittaisinko itse koiraani moiseen? En! Minusta jo loukkaantumisen riski on valtava. Toisaalta tiedän melkoisen määrän malikoita tai bordercollieitakin, jotka ovat vaihtaneet kotia tai päätynet monttuun, koska ne eivät kykene elämään onnellista elämää työssäkäyvän ihmisen koirana, jonka kanssa ei puuhata 24/7, vaan joka joutuu alistumaan siihen, että välillä pitäisi vain olla ja rauhoittua. Varsinaisia työkoiria tarvitaan lopulta vähän. Jos yksi pentueesta päätyy poliisille virkakoiraksi tai lammastilalle paimentamaan, niin mitä niille lopuille pennuille käy? Ovatko ne onnellisia, kun isäntä on aina töissä ja kerran viikossa sohvalla makaaminen keskeytyy johonkin agility- tms. treeniin?

Olen miettinyt monesti kentän reunalla tai netissä kisasuorituksia seuratessa että mitenkähän noitten koirien kanssa eletään kotona? Pystyvätkö kaikki elämään sisäkoirina tai perhekoirian ollenkaan? Vai elävätkö ne tarhassa josta ne otetaan pelkästään treenaamaan? Surullista jos koira on vain omistajan väline omien kunnianhimojen tyydyttämiseen.

Monet kisakoirista ovat myös olemukseltaan niin maanisia ja yliviritettyjä etteivät niitten suoritukset näytä enää edes hienoilta vaan jollakin tapaa kammottavilta. Ja surku tulee noita koiria.

Missikisajalostus on varmaan pilannut luonteita eniten kotikoirapuolella, samaten kuin rotujen muotisuosiot.

Ja muuten täyttä totta tuo mitä joku kirjoitti labradoreista: mulla on ihan samat havainnot että perhelabukat lähes järestään kiskoo, räyhää, tuhoaa koteja ja urokset on yliseksuaalisia. Rotuesittelyt lupaavat älykästä ja oppivaista koiraa, kuin ihmisen mieltä, ja sitten porukat luulee että koira on sellainen kouluttamatta.

väyhväyh kirjoitti:Ja muuten täyttä totta tuo mitä joku kirjoitti labradoreista: mulla on ihan samat havainnot että perhelabukat lähes järestään kiskoo, räyhää, tuhoaa koteja ja urokset on yliseksuaalisia. Rotuesittelyt lupaavat älykästä ja oppivaista koiraa, kuin ihmisen mieltä, ja sitten porukat luulee että koira on sellainen kouluttamatta.

Vähän samat kokemukset, pahimpia nylkyttäjiä mitä olen elämäni aikana koirapiireissä tavannut ovat olleet labbikset (ei pelkästään urokset vaan myös nartut) ja spanielit.