Lemmikit

Itse en nyt määrittelekään tähän alkuun, koska kyseessä on erimielisyys asiasta, ja haluan nähdä eri määritelmiä.

Mikä vain erimielisyys joka taas on kaikkea hyväksynnän ja ehdottomuuden välistä, katkaisee jopa yhteiselon ja/tai parisuhteen.
Liekö tuo lause edes suomea?

Erimielisyys riitelystä Vai riita vai erimielisyys siitä, että oliko se riitelyä vai vaan keskustelua.
Kukapa näitä voi määritellä, jokaisella on varmasti oma näkemys, että mitä on riitely ja mikä on jotain muuta.

Keskustelu muuttuu riidaksi siinä kohti, kun mukaan astuu molemmilla suuttumuksen (kiukun, raivon..) tunteita. Yksipuolinen rähjääminen tai mököttely ei vielä ole riita, mutta voi helposti johtaa riitaan.

Riitely on normaalia, mutta riidellessäkin pitää säilyttää tietty itsehillinnän taso. Jos esim. joutuu pelkäämään oman tai lasten turvallisuuden puolesta, tai että paikkoja hajoaa, niin se ei enää ole normaalia riitelyä. Ihannetilanteessa riidat selvitetään puhumalla, pysytään asiassa (ei vedetä mukaan vanhoja asioita tai kaikkea mahdollista mieleen juolahtavaa), tarvittaessa pidetään aikalisä että tunteet saa jäähtyä, ei haukuta, uhkailla (esim. erolla) tai lauota muuta tahallisesti toista satuttavaa.

Mella M kirjoitti:Erimielisyys riitelystä

Mä voin just kuvitella mut ja mieheni riitelemään tällasesta asiasta Meidän riidat on nykyisin lähinnä vääntöjä tällasista turhista "kumpi on oikeassa" -aiheista, ja kiukku nousee siitä kun toinen ei voi myöntää olevansa väärässä

Myrkkymuratti kirjoitti:Keskustelu muuttuu riidaksi siinä kohti, kun mukaan astuu molemmilla suuttumuksen (kiukun, raivon..) tunteita. Yksipuolinen rähjääminen tai mököttely ei vielä ole riita, mutta voi helposti johtaa riitaan.

Varmaan just näin, mutta kaksi osapuolta voi silti tulkita saman tilanteen ihan eri tavoilla, kun osa ihmisistä on tottunut ilmaisemaan näitä tunteita hyvinkin vahvasti ja osa taas paljon varovammin. Tuntuu, että joidenkin mielestä ei voi olla kyse riidasta jos ei huudeta, ja sitten taas esim. itse en helposti näytä vaikka olisin hyvinkin suuttunut, koska kammoan sellaista yhteenottoa.

Minusta riitely yksinkertaisuudessaan poikkeaa tavanomaisesta väittelystä siten, että siinä kiihdytään eli menee ns. tunteisiin.

Mä en ole kertaakaan riidellyt parisuhteessa, mikä johtuu varmaan siitä että mulla on niitä ollut vain tasan kaksi ja siitä että molemmat kestivät suht lyhyen aikaa eli ei ehditty edes asua yhdessä - uskoisin että riitoja syntyy silloin herkemmin, jos toista näkee päivittäin suurosan vapaa-ajastaan.

Mutta parisuhteessa riitely on kyllä tuttua sitä kautta, että lapsena jouduin katsomaan vierestä omien vanhempien rajuja riitoja ennen heidän eroaan.

Riitely on mielestäni kovaäänistä ja raivokasta kiistelyä, molempien osapuolten taholta ja sitä että kumpikaan ei suostu minkäänlaiseen kompromissiin. Kun kompromissi saavutetaan, riita loppuu.

Riitelyksi muuttuu homma kun me-henkisen keskustelun (eli etsitään yhdessä win-win-ratkaisua) kukin ajaa vain omaa etua, huutamalla/riehumalla, tai sitten ei. Riidellä voi pahasti näennäisen kohteliaastikin.

Minusta parisuhde seisoo ja kaatuu sen varassa, osataanko ajatella asioita molempien kannalta. Tunnen monta jotka ei ole oppineet tätä, jokainen heistä on eronnut, ja moneen kertaan.

Biarritz kirjoitti:
Riitely on mielestäni kovaäänistä ja raivokasta kiistelyä, molempien osapuolten taholta ja sitä että kumpikaan ei suostu minkäänlaiseen kompromissiin. Kun kompromissi saavutetaan, riita loppuu.

Mun mielestä riitelyn ei tarvitse olla kovaäänistä tai raivokasta. Hiljaa ja hyvin hillitysti riiteleminen voi olla jollekin jopa ikään kuin ase, millä toista voi ärsyttää tai se ettei muka lähde riitaan mukaan vaikka se oma hiljaisuus ja näennäinen sovinnaisuus eivät mitenkään helpota tilannetta ja voivat vain pahentaa asiaa.

Mä kuulun siihen koulukuntaan, että riidat (siis joskus, ei koko ajan) kuuluu parisuhteeseen ja musta olisi hyvä nähdä edes joskus ihminen sellaisena kun se on kun se riitelee tai oikein suuttuu jostakin. Mulle tulee ns. riitelemättömistä ihmisistä aika helposti vaikutelma, etteivät he osaa tai uskalla tuoda kaikki ajatuksiaan ja tuntemuksiaan ilmi. Tämä voi johtua jostakin aikaisemman elämän traumoista tai sitten siitä, ettei tunne oloaan turvalliseksi juuri siinä parisuhteessa.

Joko me ollaan tosi kummallisia, tai sit vaan hyvin sopivia.
Käytännössä on 24/7 symbioosi, joitain tunteja lukuunottamatta.
Kohta 8v jaettu jokseenkin joka hetki, kun mä oon töissä, ollaan yhdessä, kotona yhdessä, lomalla yhdessä jne.
Paskalla sentään käydään yksin
Toki me voidaan olla saman talon eri kerroksissa ja puuhata omia juttujamme, muttei kuitenkaan olla sen kauempana.
Kesällä saa vähän enemmän etäisyyttä kun mä meen kalaan, mutta aika näköetäisyydellä silloinkin.

Mutta ei me riidellä, harvoin tarvii mistään edes ”keskustella”. Ääntä ei koroteta kuin koirille jos joku tekee jotain todella sopimatonta.

Ihmiset tosiaan riitelee hyvin erilaisilla ja hyvinkin vahingoittavilla tavoilla, pitämättä ääntäkään. Eli äänekkyys tai äänettömyys ei itsessään riitä määrittelyksi. Pelkästään henkisen väkivallan alta löytyy mm. mykkäkoulu:
https://nollalinja.fi/mika-on-vakivalta ... gIwEvD_BwE

Hurtta kirjoitti:Joko me ollaan tosi kummallisia, tai sit vaan hyvin sopivia.
Käytännössä on 24/7 symbioosi, joitain tunteja lukuunottamatta.
Kohta 8v jaettu jokseenkin joka hetki, kun mä oon töissä, ollaan yhdessä, kotona yhdessä, lomalla yhdessä jne.
Paskalla sentään käydään yksin
Toki me voidaan olla saman talon eri kerroksissa ja puuhata omia juttujamme, muttei kuitenkaan olla sen kauempana.
Kesällä saa vähän enemmän etäisyyttä kun mä meen kalaan, mutta aika näköetäisyydellä silloinkin.

Mutta ei me riidellä, harvoin tarvii mistään edes ”keskustella”. Ääntä ei koroteta kuin koirille jos joku tekee jotain todella sopimatonta.

Sama täällä. Paitsi että ei olla yhdessä 24/7, kummallakin on oma työ, mies ei työskentele etänä. Mutta kaikki vapaa-aika ollaan yleensä yhdessä ja tehdään paljon asioita yhdessä. Ollaan hvin monista asioista aivan samaa mieltä. Kaikesta ei olla mutta ei senkään vuoksi tarvitse riitelemään alkaa.

Umac kirjoitti:Ihmiset tosiaan riitelee hyvin erilaisilla ja hyvinkin vahingoittavilla tavoilla, pitämättä ääntäkään. Eli äänekkyys tai äänettömyys ei itsessään riitä määrittelyksi. Pelkästään henkisen väkivallan alta löytyy mm. mykkäkoulu:
https://nollalinja.fi/mika-on-vakivalta ... gIwEvD_BwE

No meillä ei harrasteta noitakaan, ei vaan oo ollut tarvetta moiselle. Kummallakin on kokemusta toki tuollaisistakin suhteista ja ollaan aikoinaan puhuttu miten minkäkin kokee ja sovittu että jos joku vaivaa tai hiertää, niin ottaa vaan sitten heti puheeksi ja jutellaan se pois.

Autossa tulee hölistyä ehkä eniten, kun ollaan ”yhdessä retkellä” ja se voi olla vaikka kauppareissu
Lapset on oppineet ton myös, autossa ne puhuu ja kyselee juttuja.
Juuri eilen juteltiin teinien kanssa parisuhteista, hyväksymisestä, itsensä arvostamisesta, siitä ettei ole oikein että toinen yrittää muuttaa toista, kiristää millään, on mustasukkainen tai määräilevä, kaikki sellaista mitä ei tarvitse katsoa yhtään.

Mekin ollaan kumpikin omalla tavallamme kummallisia ja toisen mielestä ihaninta mitä maailmassa on.

^Joo en mä teitä tarkoittanut! Vaan kommentiksia siihen ajatukseen, että huutaminen tai meuhkaaminen olisi ainoa keino määritellä riitaa.
Puhe siis täysin yleisellä tasolla, ei minusta, meistä tai teistä

Ne riidellään harvoin, koska mies ei lähde riitelyyn. Minusta riitely vaatii molemmilta vähintään hyvin ärsyyntyneen mielentilan. Itselläni se tulee ja menee helposti ja usein, miehellä hyvin harvoin. Yleensä riidellessä ei huudeta, puhutaan vain vihaisella äänellä. Joskus varmasti huudettukin, mutta noinniinku pääasiassa. Ollaan lähes 24/7 yhdessä.
Inhoan riitelyä, koska itse kiihdyn niin nopeasti enkä ole siinä mielentilassa enää kovin mukava. Itsehillintää olen koko parisuhteen ajan (yli 22 vuotta) treenannut, edistyminen on hidasta mutta varmaa, eläkkeellä olen sitten varmaan jo ihan zen.

Osa on vastannut kysymykseen osa on kerotonut, että heillä ei riidellä.

Mulle riitely on väittelyä tunnepitoisempi kiista. Eli enemmän ihmiset riitelee kuin asiat. Usein myös tunteet enemmän mukana, loukkaannutaan toisen sanomisista ja loukataan tai ärsytetään toista, jopa tahallaan.
Jokaisessa parisuhteessa riitely on varmaan vähän erilaista. Siihen vaikuttaa kuitenkin ihmisten persoona ja temperamentti, millainen riitelijä on.

Vieraampi kirjoitti:Osa on vastannut kysymykseen osa on kerotonut, että heillä ei riidellä.

Ja joku tulee kertomaan sen ihan kuin sitä ei jokainen osaisi tästä ketjusta lukea.
Sinä et kertonut omasta puolestasi kumpaakaan.

piku kirjoitti: Itsehillintää olen koko parisuhteen ajan (yli 22 vuotta) treenannut, edistyminen on hidasta mutta varmaa, eläkkeellä olen sitten varmaan jo ihan zen.

Meillä taas pn käynyt niin päin, että temperamenttinen mies on vuosikymmenien aikana oppinut itsehillintää ja muuttunut hyväntahtoisemmaksi ja "helpommaksi" kanssaeläjäksi. Minä puolestani olen alkanut ärsyyntyä helpommin ja ruvennut korottamaan välillä ääntä. Sitä en tehnyt koskaan silloin, kun lapset vielä asuivat kotona. Komensin kyllä, mutta en äksyillyt. Nykyään kärsivällisyys joskus loppuu.

Riitelynä pidän sellaista erimielisyyttä, jossa tunteet nousevat pintaan ja purkautuvat ulos.

msk kirjoitti:

Vieraampi kirjoitti:Osa on vastannut kysymykseen osa on kerotonut, että heillä ei riidellä.

Ja joku tulee kertomaan sen ihan kuin sitä ei jokainen osaisi tästä ketjusta lukea.
Sinä et kertonut omasta puolestasi kumpaakaan.

Komps msk. Lisäyksellä että alussa vakiintuu se tapa millä riidellään. Meillä äänen korotukset oli oikeastaan vain ekana vuonna, sitten molemmat hahmotti että siinä tunnemyrskyssä ei edes kannata puhua, kun kaikki pitää jutella myöhemmin sitten vaan uudelleen.

Meillä muuten potentiaalinen riita kuolee nykyään aina siihen, että (aika vuorotellen) se kuka on vähemmän tohkeissaan/väsynyt alkaa heti oikeasti etsiä sitä molempien kannalta toimivaa ratkaisua. Ei siinä sitten pysy se toisenkaan kiukku, kun näkee että toinen yrittää tosissaan etsiä ratkaisua, eikä vaan auo päätä ja yritä voittaa. Jotenkin loppuu tuuli purjeista.

Sitten se auttaa, kun tuntee toisen niin hyvin, kun yhteistä taivalta kertyy kunnolla. Olen alkanut uskomaan siihen Stephen Kingin väitteeseen, että pitkässä avioliitossa lopulta tieto kulkee jonkinlaisen henkisen osmoosin kautta, ilman että täytyy kertoa asiaa toiselle. Kolikon toinen puoli on, että mikään ei jää salaan. Enkä tarkoita vaan tilannetta että tunnistaa että nyt tuolla on nälkä (joka tekee hänet ärtyneeksi) ja tunkee omenan suuhun ennenkuin jatketaan juttua, vaan kyse on paljon enemmästä.

akka kirjoitti:Riitelynä pidän sellaista erimielisyyttä, jossa tunteet nousevat pintaan ja purkautuvat ulos.

Tämä. Pelkkä eri mieltä oleminen ja ehkä vähän tiukempikaan keskustelu ei ole riitelyä jos siinä ei ole ns tunnetta mukana. En pidä riitana myöskään vaikka kotitöistä nalkuttamista vaikka siinä toinen jotain tiuskaisisi takaisin.

Meidän suhteessa riidat on aika raastavia. Mies oppi lapsuuskodissaan että riidan tarkoitus on sanoa eli huutaa kurkku suorana toiselle niin paha loukkaus kun ikinä keksii. Voittaja on se joka saa sanottua niin pahasti ettei toinen kykene sanomaan mitään enään. Riita on vaan riita eikä siinä sanottuja asioita pidä ottaa tosissaan ja anteeksi ei tarvi pyydellä koska ei sanoja tarkoittanut. Riitaa ei tarvitse puhua jälkeenpäin selväksi vaan riidan jälkeen elämä jatkuu normaalisti.

Minun lapsuuskodissani pidettiin mykkäkoulua. Toiselle ei saanut koskaan sanoa pahasti ja yleisintä oli että oltiin vain mykkäkoulussa aikansa. Mistään ei puhuttu ja mitään ongelmia ei selvitetty. Tavallista oli vaikka että äiti oli suuttunut minulle lapselle mutta se näkyi vain mulkaisuina, halveksivana ilmeenä, tukkapöllynä. Turhaa yritin kysyä mistä oli suuttunut koska hän piti mykkäkoulua. Ääntään meillä ei saanut korottaa koskaan.

Aika moinen kulttuurien yhteentörmäys oli kun alettiin seurustella näin erilaisilla taustoilla. Riidassa olen valitettavasti oppinut huutamaan koska muuten en saisi ääntäni läpi miehen huudosta. Mutta en koskaan sano mitään mitä en tarkoita. Mies valitettavasti sanoo edelleen tosi rumasti suuttuessaan. Taustalla kova ahdistuminen riidasta ja riidan pelko ja sitten käyttäytyy miten sattuu. Näistä kyllä puhutaan jälkeenpäin mutta ilkeät sanat jää minulla mieleen ja eihän ne katoa vaikka toinen anteeksi pyytääkin.

Mä en ole koskaan ajatellut, että me riideltäisiin paljon, mutta varmaan sitten kuitenkin riidellään. Silmiä avaava keskustelu.

Tänään ollaan riidelty mm. windfall-verosta, eräästä ilmastonmuutokseen liittyvästä yksityiskohdasta, käyttöveden lämpötilasta ja siihen liittyen legionellariskistä, eräästä varmuuskopioinnin tekniikkaan liittyvästä asiasta ja mistähän vielä?

Eikä ole ollut mitenkään normaalista poikkeava päivä.

Meillä ei riidellä mistään yleisistä asioista tai mielipiteistä, riidat on aina henkilökohtaisia loukkaantumisia/suuttumisia. Mä en korota ääntä ikinä, mies teki niin alunperin, mutta kun ilmoitin ettei mulle huudeta kuin kerran, niin on suht onnistuneesti osannut muuttaa räyhäämistään vähemmälle voluumille.

Meillä räjähtää syystä x suunnilleen kerran viikossa, mikä on aivan liian usein. Koska minä kerään ja kerään sitä v*tutusta ja mies ei taas ole kovinkaan hyvä keskustelemaan ”huonoista” asioista, niin lopputulos on iso poks, kerta viikkoon. Nyt yritetään uutta mallia, kumpikin laittaa ylös viikon aikana tulleet pohdinnat, suuttumiset, ärsyyntymisen, surut jne ja kerta viikkoon käydään ne läpi ja toisen on oltava oikeasti läsnä ja kuunneltava. Siitä sitten yritetään ratkaista jos ratkaistavaa on, jos ei ole niin hyvä. Saa sitä toki sen viikon aikana em asioista jutella, mutta usein on ties mitä häiriötekijöitä ja kiireitä mitkä ei ainakaan ADHD miehen keskittymistä asiaan auta, joten tilanteen rauhoittaminen vain ja ainoastaan tätä varten on nyt kokeilussa.

48h kirjoitti:

akka kirjoitti:Riitelynä pidän sellaista erimielisyyttä, jossa tunteet nousevat pintaan ja purkautuvat ulos.

Meidän suhteessa riidat on aika raastavia. Mies oppi lapsuuskodissaan että riidan tarkoitus on sanoa eli huutaa kurkku suorana toiselle niin paha loukkaus kun ikinä keksii. Voittaja on se joka saa sanottua niin pahasti ettei toinen kykene sanomaan mitään enään. Riita on vaan riita eikä siinä sanottuja asioita pidä ottaa tosissaan ja anteeksi ei tarvi pyydellä koska ei sanoja tarkoittanut. Riitaa ei tarvitse puhua jälkeenpäin selväksi vaan riidan jälkeen elämä jatkuu normaalisti.

Huh huh. Miten olisi pp:n klassikko, JSS? Niin mä olisin tehnyt. Meillä miehellä oli myös takama paitsi riitaisa ero, niin opittuna tapa että se joka huutaa koviten voittaa, ja että se on riidan tarkoitus, toisen voittaminen.

Ekana vuonna sitten hän muutti tapansa (nyt yhteisiä vuosikymmeniä), fiksuna kaverina tajusi ihan itsekin, ettei toi malli toimi. Ja enimmäkseen pelkästä mun esimerkistä, jos toinen pysyy rauhallisena ja hakee molemmille toimivaa ratkaisua niin se voi tarttua, yksin ei ole kiva huutaa (muuta kun ihan seinähullun mielestä). Kerran taisin sanoa suoraan, että minulle ei huudeta edes syystä, saati syyttä.

Mutta alku on suhteessa se aika jolloin vakiintuu pelisäännöt. Korni vertaus mutta sama kun koiranpennun kanssa, helpoimmalla pääsevät kaikki, jos heti alkuun tehdään selväksi, mikä perseily ei ole ok. Ja pidetään siitä kiinni, ei tyhjiä uhkauksia.

Ja mikäkö oli tämän avautumisen pointti? Se että elämä on lyhyt, ihan liian lyhyt jotta kannattaisi hukata aikaa suhteessa jossa toinen ei pohjimmiltaan välitä. Koska jos hän välittäisi, hän olisi jo muuttanut käytöstä jonka turmiollisuudesta on sanottu tosissaan, saati vielä monta kertaa.
Ja joo, jos ihminen on niin imbesilli että toistaa sokeasti lapsuutensa mallia vailla mitään omaa vastuuta mistään, niin onko tämmöinenkään ihminen häävi kumppani.

"Mutta alku on suhteessa se aika jolloin vakiintuu pelisäännöt. Korni vertaus mutta sama kun koiranpennun kanssa, helpoimmalla pääsevät kaikki, jos heti alkuun tehdään selväksi, mikä perseily ei ole ok. Ja pidetään siitä kiinni, ei tyhjiä uhkauksia."

Tuo yllä oleva on niin totta! Itselläni on ollut ongelmana rajojen asettamisen vaikeus. Olen niellyt jos jonkinnäköistä perseilyä sillä ajatuksella, että en tahdo riidellä pikkuasioista ja eihän se toinen varmaan mitään kovin pahaa kuitenkaan tarkoita. Mutta jos rajoja ei aseta heti suhteen alussa, joutuu helposti kynnysmatoksi. Sitten lopulta on mitta täynnä sitä kynnysmattona olemista ja suhde on sitten siinä. Yritän opetella vastaisuudessa sanomaan heti kättelyssä, että minulle ei puhuta tuohon sävyyn!

Mä olen elämäni aika seurustellut ja asunut sekä miesten että naisten kanssa. Jos aivan karkeasti yleistän, niin hirveän usein varsinkin miehet tekee selväksi jo tosi varhain, että he eivät sitten siedä minkäänlaista riitelyä tms. Tämä saattaa johtaa siihen, että varsinkin jos toinen osapuoli on vähänkään mielyttämisenhaluinen, epävarma tms, niin hän menee lukkoon eikä uskalla sanoa oikein mitään, ettei se vaan vaikuttaisi riidan haastamiselta. En edes oikein tajunnut tätä, kuin vasta joskus vuosia sitten, kun juttelin ystäväni kanssa, joka vetää eroseminaareja ja hän sanoi, että ihan hirveän usein se suhteen vaikenemis- ja tukahduttamiskulttuuri luodaan ja suhteen alussa ja juuri tällaisella yksipuolisella ilmoituksella. Alun huumassa kukaan ei kyseenalaista sitä ja myötäilee itsekin, että "joo, en mäkään sellaista siedä" ja sen mukaanhan sitten on mentävä, kun on jo itsestään sellaisen kuvan antanut. Usein nämä sitten puhkeaa vasta vuosien päästä ja joskus kuulemma vasta eron jälkeen ihmiset kertovat, etteväti ole uskaltaneet sanoa, että mikä kaikki mättää. Ylipäänsä sana riitely tai riita on sellainen, mitä monet ihmiset melkein kuollakseen pelkää, koska kuvitellaan, että se olisi sama asia kuin se, että suhde olisi huono tai että siinä menisi huonosti. Tosi asiassa kuitenkin on monia syitä, miksi esim. riitelemättömyys ei ole välttämättä mitenkään hyvä asia. Itse henk. koht. jopa haluaisin nähdä kaikki ihmiset joskus vihaisina tai riitelevän (en jatkuvasti enkä usein), koska se kertoo siitä ihmisestä tosi paljon. Sitä voi uuden ihmisen kanssa riidan päätteeksi myös ajatella, että "vau, osaapa se riidellä siististi, että tässä oli tosi hankala asia, mutta vitsi miten hienosti tämä sitten kuitenkin lopulta meni" tai sitten ihmisestä voi nähdä puolia, mitä ei koskaan enää halua nähdä. Ja ne puolet on siinä ihmisessä, vaikka sitten sen jälkeen sanottaiskin, että "mä en sitten muuten ikinä enää suostu riiteleen sun kanssa". Mä olen aina sanonut, että ihmistä ei tunne ennen kuin siitä eroaa, mutta en mä koe tuntevani silloinkaan jos en oikeasti olisi koskaan riidellyt hänen kanssaan. Jotkut suhteet ovat loppuneet sen vuoksi, miten riita on esim. avannut silmiä sen toisen ihmisen suhteen ja toiset suhteet taas vahvistuneet, kun on huomannut miten iso ihminen se toinen on ja riita ei mene rumaksi siitä huolimatta että korotetaan ääntä, huudetaan jne. Itse uskosn että todella moni tulehduttaa kommunikaation jo suhteen alussa kertomalla yksipuolisesti sääntöjä siitä, miten toisen pitäisi olla, moten riidellä, mihin aikaan päivästä saa puhua vaiheista asioista jos ollenkaan jne. Jos kukaan ei lyö eikä puhu rumasti tai muuten vahingoita ketään tai mitään, niin mun mielestä ihmiselle pitäisi antaa tilaa ilmaista itseään sillä tavalla kuin hänestä tuntuu. Musta etukäteen on turha luoda sääntöjä ja ekan riidankin jälkeen ne pitäisi olla yhteisiä sääntöjä eikä sanelupolitiikkaa.

Kiitos kaikille mielipiteistä
Me ollaan siis mieheni kanssa molemmat sitä mieltä ettei riidellä koskaan, mutta kun asiasta puhuttiin muutaman kaverin kanssa, niin tuli selväksi juuri tämä että riitely on todella vahvasti katsojan silmässä
Mun kanssa ei voi riidellä ollenkaan niin että paiskoo tavaroita ja huutaa kurkku suorana, tai haukkuu minua. Yrittää voi, mutta se on kyllä ensimmäinen ja viimeinen kerta.
Kun aloimme olemaan yhdessä niin erimielisyyksiä oli toki, ja silloin sitten vain keskusteltiin keskustelun perään että mikä kummallekin on ok.
Nyttemmin ei ole vuosiin ollut mitään sinne viittaavaakaan. Moni asia saa toisilla kitapurjeet lepattamaan, rahankäyttö, alkoholin käyttö, siivoaminen, liian vähä yhteinen aika jne. Meillä nämä asiat on selvitetty yhdessä riitelemättä, ja molemmat tietää mitä mieltä toinen on, joten ei ole tarvetta riitelylle. Yhden kaverin mielestä jo pelkkä keskustelu on riitelemistä jos siinä ollaan eri mieltä, joten hänen mielestään mekin mieheni kanssa siis riitelemme välillä kun olemme eri mieltä. Omasta mielestäni eri mieltä oleminen ei ole riitelyä.
ap

Vieras kirjoitti: Omasta mielestäni eri mieltä oleminen ei ole riitelyä.
ap

Ei lisättävää.

Emme ole suhteen alussa enkä aio JSS. Olen tottakai sanonut miehelle monesti etten kestä tuollaista huutoa ja haukkumista mutta asiat ei ole aina niin yksinkertaisia. Hyvä jos joku kykenee muuttumaan naps vain mutta kaikki ei siinä onnistu. Miehellä oli hyvin traumaattinen lapsuus ja nuoruus ja voimakkaat ahdistumiset riitatilanteissa tulee sieltä. Menee taistelumoodiin jossa ainoa mihin pystyy on "yrittää pärjätä vastustajalle". Ja koska tunnen hänen lapsuudenperheensä lukuunottamatta niitä jotka kuolivat traagisesti jo miehen ollessa lapsi niin en ihmettele että sieltä on jäänyt traumoja. Mies on aikuisena muutaman kerran aloittanut psykologikäynnit mutta se tekee hänellä niin pahaa että on jäänyt kesken. On siis muun muassa oksentanut kesken asioiden käsittelyn. En voi pakottaa häntä siellä käymään.

Muuten mies on ihana ja rakastettava ihminen joka näyttää myös oman rakkautensa. Ja tiedän että hän rakastaa todella paljon ja että olen hänelle äärimmäisen tärkeä. Hän on hellä ja huomaavainen ja tukena kuin kallio. 99% arjesta siis täysin päinvastaista kuin riidat on. Ja paljon pystytään puhumaan ongelmista ja ratkomaan ristiriitatilanteita ilman riitaa. Mutta jos jostain syystä riita menee syvälle niin mies menee omaan kuoreensa ja muuttuu täysin.
Mutta riitoja ei ole usein ja elämä on liian lyhyt siihen että heivaisin rakkaan ihmisen sen takia että riidoissa hänellä nousee vanhat traumat pintaan. Kukaan ei ole täydellinen.