Lemmikit

Onko sellaisia?
Omat vanhempani ovat erittäin "vanhanaikaisia" ihmisiä. En voi kertoa heille että olemme mieheni kanssa eronneet kirkosta jo useita vuosia sitten ja että lapsemmekin on kirkosta eronnut. Tieto olisi heille äärimmäinen järkytys ja ilman nitroja eivät selviäisi. Voin vain kuvitella sitä paheksunnan määrää eivätkä varmasti koskaan kelleen voisi tunnustaa että aikuinen lapsensa perheineen on kirkosta eronneet.
Nyt seurakuntavaalien aikaan ovat moneen kertaan ottaneet äänestyksen puheeksi, joko olemme käyneet äänestämässä ja mitä seurakunta-asiaa milloinkin. Heittelen valkoisia valheita että en ole ehtinyt ja diipadaapa. En koe tarvetta pahoittaa mieltään niin en kerro totuutta.
Ja kun kirkosta eroamisen syynä on vielä niin monen kirkon työntekijän suvaitsemattomuus niin sopii kuin nenä päähän tähän asiaan.

Ei ole sellaisia asioita joita en voisi äidilleni kertoa.
Meillä on avoimet välit, ja hän tietää kyllä että olen eronnut kirkosta
Itselläni on ikää kohta 60 joten äitini on jo vanha. Siksi en rasita häntä enää millään ikävillä asioilla, mutta en siksi ettenkö voisi niitä kertoa vaan siksi että en halua. Puhutaan mielummin iloisista asioista ja kivoista tapahtumista
Isäni on jo edesmennyt mutta ihan samalla tavalla hänellekin pystyi kertomaan "kaiken" jos katsoi aiheelliseksi.

Mun vanhemmat on myös vanhoja ja "vanhanaikaisia". Esimerkiksi siskontytön lapsen nimiäiset oli äidille ihan käsittämätön juttu, siis että ei pidetty kastetilaisuutta, eikä se ollut ikinä edes kuullut sanaa nimiäiset. Mutta jos itse eroaisin kirkosta, voisin sille kyllä kertoa. Ei se tykkäisi mutta luullakseni ymmärtäisi että oma ratkaisuni ja jos vielä perustelisin. Mutta en halua erota joten se ei tule kysymykseksi.

Alkoholin kohtuukäyttö on sellainen asia joka ei mahdu äidin päähän. Ihminen on tasan joko täysi juoppo tai absolutisti. Kun on vain nämä kaksi vaihtoehtoa niin minun täytyy olla absolutisti, vaikka en ole, ja samoin miehen täytyy olla. Olen siis ollut "absolutisti" nuoresta asti ja olen edelleen. Tästä sitä on myöskään mahdotonta kouluttaa pois, hieman olen yrittänyt mutta vetänyt vesiperän. Voisin kuvitella että jos minulla olisi aikuinen lapsi ja se selittäisi olevansa heroiinin kohtuukäyttäjä, niin suhtautumiseni ja kykyni muuttua olisivat samaa luokkaa.

En ole kertonut, että vaikka en enää tupakoi, käytän silti nikotiinikorvaustuotteita.
Kaikesta muusta olen tainnut puhua ihan avoimesti, eikä mun vanhemmat ole mitään vanhanaikaisia tai tiukkapipoja, vaikka ovatkin jo vanhoja.

Ei taida olla sellaisia. Aikuisena ihmisenä ajattelen, ettei kaikista asioista tarvikaan kertoa, mutta niistä mistä olen halunnut kertoa, olen kyllä aina voinut. Omat vanhempani ovat hyvin suvaitsevaisia.

Mella M kirjoitti:Ei taida olla sellaisia. Aikuisena ihmisenä ajattelen, ettei kaikista asioista tarvikaan kertoa, mutta niistä mistä olen halunnut kertoa, olen kyllä aina voinut. Omat vanhempani ovat hyvin suvaitsevaisia.

Juuri näin.

Taas samoilla linjoilla msk:n kanssa. On sen verran iäkkäät vanhemmat jo, etten viitsi heitä rasittaa millään turhalla. Jutellaan mieluiten kivoista ja iloisista asioista kun tavataan.

Vanhoja ne on minunkin vanhemmat, vanhanaikaisuuden lisäksi. Enkä myöskään kerro ikäviä asioita ellei ole aivan pakko. Valvovat sitten murehtiessaan ja taas on nitroille käyttöä.
Mutta tämä kirkosta eroaminen on asia jota eivät ymmärtäisi ollenkaan ja siksi sitä ei voi kertoa. Turhaa niin suuri järkytys tuottaa

Voin kertoa kaikki jos haluan. Äidin kanssa (77v) käydään joka päivä yhdessä lenkillä ja jutellaan kaikenlaiset asiat. Hän on paras kaverini.

Niin mutta en ole kertonut edelleenkään alaikäisenä tapahtunutta melkein joka viikonloppuista juopotteluani (yläasteelta lähtien siis) Enkä aiokaan kertoa jos he eivät ole sitten huomanneet sitä jo silloin...

Jos tupakoisin, en voisi sitä kertoa vanhemmilleni. Nuorempana heille ei oikeasti voinut kertoa mitään, eli lapsi-teini-varhaisaikuisuudessa, nyttemmin heille ei enää viitsi kertoa mitään. Oma aikuinen lapseni kertoo minulle niin paljon asioitaan ett äväliläl tuntuu että vähempikin riittäisi Parempi silti näin päin kuin niin että hän ei voisi kertoa minulle vaikka haluaisi.

Olen myös vahvasti ajatellut kirkosta eroamista tämän vuoden puolella. Se on asia, jota en haluaisi kertoa vanhemmille. Heidän seudullaan on vielä uskovia pappeja ja seurakunta toimii perinteisellä tavalla ja keskittyy tärkeimpään. Vaikka he eivät kirkossa käykään, he kuitenkin arvostavat sitä ja haluaisin, että heillä olisi hyvä mieli kuulua kirkkoon. Omalla asuinseudulla mennään pettymyksestä toiseen, enkä enää jaksaisi katsella tätä yhä hullummaksi menevää touhua ja vielä maksaa siitä.

Mä en ole hyväksynyt oman isäni Facebook-kaveripyyntöä, koska se ei voisi hyväksyä tiettyjä ihmisiä jotka mulla on Facebook-kavereina (osa äidinpuoleisia sukulaisiani, sekä yksi äitini entinen omahoitaja tämän sairastuttua). Myöskään en ole kertonut, että pidän edelleen yhteyttä myös äidinpuoleiseen tätiini.

Äitini puolestaan kuoli vakavaan sairauteen kohta jo 9 vuotta sitten.

Mulla on nykyään niin että ennen pystyin kertomaan paljonkin äidille, mut nykyään en. Siis mitään negatiivista tai huolettavaa. Helpommalla pääsee kun ei kerro kuin pakkolliset.

Minua huvittaa, kun niin moni on kertonut, että ei voisi kertoa kirkosta eroamista. No, mun parin kuukauden päästä 80 täyttävä äitini on eronnut kirkosta, samaten hänen siskonsa eli minun tätini. Varsinkin tuo täti välillä haukkuu minua, kun kuulun kirkkoon enkä aio erota Minulla puolestani minun äitini on aina paheksunut minun eläinteni määrää - "Miksei yksi koira tai kissa riitä, pitääkö niitä haalia lauma?". Joten äitini ei ole aina tiennyt eläinteni määrää ja minulla oli pitkään ylimääräinen koira, joka oli minun, mutta äidille sanoin, että se on vain hoidossa täällä. Usein dumppasin sen myös kaverille pois silmistä silloin kuin äiti kaksi kertaa vuodessa kävi meillä, eli hän ei vieläkään tiedä tuosta jo edesmenneestä koirasta.