Lemmikit

Vinkkejä miten oppia kestämään yksinäisyyttä/yksinäisyyden tunnetta paremmin? Tai onko jollakulla tarjota vertaistukea?
Mulla on aika vähän kavereita noin ylipäätään ja asuvat kaukana tai ovat kiireisiä. Näin syksyn tullessa ystävien vähyys jotenkin korostuu. Kesä menee mulla aina paremmin, on vissiin enemmän ohjelmaa ja tekemistä kaiken kaikkiaan. Oon ulkona pihalla enemmän ainakin enemmän ja tulee käytyä kesäkahviloissa ym eli näkee ihmisiä vaikka ei niitä kavereita näkisikään.

En siis oo yksin yksinäinen vaan lähinnä kavereista vajausta. Mulla on kumppani ja lapsia ja elukoita ja käyn töissä.
Mulla on aika vähän sellaisia ihmisiä, joiden kanssa vois nähdä vaan huvikseen. Käydä kahvilla tai nähdä porukalla ja kokata tai käydä teatterissa jne. Mitä nyt ihmiset tekee kavereittensa kanssa, en mä oikein edes tiedä. Mun kumppani on aika erakko, ei oo hirveästi ystäviä hänellekään mut sitä ei taas kaverittomuus haittaa. Täällä missä mä nykyään asun tunnen kyl monia, mut ovat sellaisia moikkaustuttuja yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Työkavereista muutama on ihan jees tyyppi, loput sellaisia änkyröitä etten viettäis niiden seurassa hetkeäkään vapaa-ajallani. Vanhat, muualla asuvat kaverit puolestaan aika harvoin laittavat viestiä ja kysyvät miten menee tai nähtäisiinkö. Koetan itse ottaa yhteyksiä, mut jos toinen osapuoli ei koskaan aloita ni lakkaan kyl sit yrittämästä vähitellen. En mä halua tyrkyttää seuraani kenellekään väkisin ja jos mä oon se, joka aina aloittaa yhteydet niin tulee siitä se fiilis et toista ei kiinnosta. Ja kyllähän toi välimatka nykyisen ja vanhan kotipaikan välillä haittaa myös.

Luulen et korona on tätä pahentanut, samoin sitä edeltänyt pitkä sairaus. Kumppani ei käy baareissa, keikoilla tai missään missä joko dokataan tai on paljon ihmisiä ja se on kans varmasti vaikuttanut kun ei tuu yksinään lähdettyä. Mulla ei myöskään lapsuudesta asti olleita pitkäaikaisia kavereita yhtään. Ehkä se liittyy siihen et kun olin lapsi muutettiin tosi usein ja kaverit jäi. Mut oon mä kyl miettinyt et onko mussa jokin vika. Vähän omalaatuinen, neurokirjolla ja silleen. Mut en oo omasta mielestäni ollut huono ystävä koskaan, en muista et oisin koskaan tapellut tai loukannut jotakuta mut ehkä kukaan ei vaan oo sanonut asiasta? En oo omasta mielesäni hirveän nirsokaan kavereiden suhteen, mut en jaksa jos joku on homofoobinen, rasistivitsejä kylvävä vihervasemmistomädättäjistä puhuva öyhöttäjä tai uskoo liian kovaa salaliittoteorioihin ja hopeaveden mahtiin tai on esim tosi epävakaa tms.

Terapiassa on käynyt ja on työkaluja hoitaa ahdistusta ja masennusta eli niitä ei tarvitse ehdottaa.

Mulla yksinäisyys poistui iän myötä, mutta aiemmin tunsin monesti jääväni paitsi kivasta kun tuntui että kaikilla muilla oli ystäviä joiden kanssa tekivät kaikkea kivaa, ja itse jouduin tekemään yksin. Korona-aikana hävisi viimeisetkin 3 kaveria joiden kanssa olin ollut tekemisissä, kaksi heistä pitkäaikaisia todella hyviä ystäviä. Kummastakaan ei ole kuulunut yli vuoteen enää mitään.
Ennen olisin yksinäisyyttäni soitellut ja ehdotellut näkemistä, mutta koska en enää koe tuota yksinäisyyttä, niin annoin vain olla, ja niinhän siinä kävi että ei olla enää tekemisissä.
Omalla kohdallani on ihan ok näin, mutta toivoisin kyllä että ystäviä kaipaava niitä jostain löytäisi.
Minä voisin hyvin olla kaverisi, mutta kokemuksesta tiedän että sen ehdottaminen on yleensä turhaa, koska yleensä ihmiset haluavat vain valittaa yksinäisyyttä ja ystävättömyyttä, eivätkä oikeasti tehdä sille mitään.

Luin ajatuksen kanssa aloituksen ja huomasin vain miten rakastan kunnollista yksinoloa. Siinä kommenttini. Aloitus oli silti lukemisen arvoinen vaikka ei samaistuttava.

On toki tylsää olla aina se joka ottaa yhteyttä mutta ei se välttämättä tarkoita ettei kaveria kiinnosta. Itse esim. olen tosi huono pitämään yhteyttä yhtään kehenkään, olen sen verran introvertti tai jotain etten välttämättä kaipaa minkäänlaista seuraa tosi pitkiin aikoihin ja olen muutenkin sosiaalisilta taidoilta vähän... vajavainen minkä vuoksi tosi vähän tulee itse tehtyä mitään aloitteita. On silti tosi kiva kun joku soittaa, tulee käymään tai kutsuu mukaansa johonkin juttuu ja onneksi onkin löytynyt ympärille hyviä, pysybiä kavereita jotka ymmärtää tätä mun luonnevikaa Eihän se tosiaan kenenkään velvollisuus ole olla aina se joka pitää yhteyttä mutta jos kaveruus muuten tuntuu toimivalle ja kaveri(t) kivoille tätä vikaa lukuunottamatta niin ei ehkä kannata vain sen takia kaveruutta lopettaa.

Minä olen ajatellut, että loppujen lopuksi on aika paljon kiinni puhtaasta tuuristakin, ketkä törmäävät sellaisiin ihmisiin joitten kanssa voi ystävystyä. En usko että läheskään aina, useinkaan, hyvin harvoin, olisi kyse siitä että henkilössä olisi jotain vikaa joka estää ystävystymisen.

Ajatelkaa mikä tuuri on että jotkut törmäävät puolisoihin? Kaikki eivät vaan törmää ja sillä hyvä. Olen alkanut ajatella että tätä samaa juttua on myös ystävien kanssa, eli osittain silkkaa tuuria.

Et kuulosta aloittaja että sinussa olisi mitään vikaa. Minulle tuli ainakin olo että voisin hyvinkin ystävystyä kaltaisesi henkilön kanssa. Loppupeleissähän se olisi kiinni siitä miten "kemiat natsaavat".

Sorry kysymysmerkki.

Voi kai siinä tuuriakin vähän olla, mutta enemmän on mielestäni kiinni ihmisestä itsestään, omasta luonteesta, olemisesta, menemisistä. Jos esim ei käy oikein missään, niin ei se tuuri siinä auta. Samoin jos ei itse ole aktiivinen ihmisten kanssa, avoin, toisesta ihmisestä aidosti kiinnostunut.
Itse olen nuorempana ollut arka ja vetäytyvä. Muutama kaveri oli, mutta en mitenkään kovin helposti ystävystynyt. Iän myötä tulin sosiaalisemmaksi osin ihan harjoittelemalla ja lopputuloksena esim joka ikiseltä työpaikalta on jäänyt työkavereita ystäviksi työpaikalta lähtemisten jälkeenkin. Lähtökohta on ollut se että itse on toisista kiinnostunut, taustasta, kuulumisista ja niin edelleen. Että kysyy ja kommentoi niitä työkaverin "irmapettereidenkin" kuulumisia, heidän elämänsä asioita. Ja myös se että itse jakaa asioita itsestään, jos kerran haluaa tutustua eikä pitää toiset vain pelkkinä työkavereina.
Sama pätee harrastuksissa, naapurustossa jne. Oma aktiivisuus on tärkeää.

Parisuhteen löytämisessä osin voi myös tuuria olla, mutta edelleen, oma aktiivisuus, avoimuus, silmien auki pitäminen. On totta sekin että monella on liian tiukat kriteerit ja jos ei joku heti kolahda täysillä, toisia treffejä ei tule vaikka tyyppi olisi mukavakin. Jos niitä treffejä tulisi ja tutustuisi lähemmin, voisi kiinnostuskin herätä. Ja sitten on vielä se mitä suhteen osapuolet on valmiita parisuhteen eteen tekemään. Ei ole tuurista kiinni kestääkö suhde.

Miten olisi vapaaehtoistyö, siellä tapaa samanhenkisiä ihmisiä. Mun kaverit on 90% harrastuksesta ja sitten loput on omia ja miehen vanhoja kavereita. Tulee samalla tehtyä jotakin hyvää.

ennenyksin kirjoitti:Mulla yksinäisyys poistui iän myötä, mutta aiemmin tunsin monesti jääväni paitsi kivasta kun tuntui että kaikilla muilla oli ystäviä joiden kanssa tekivät kaikkea kivaa, ja itse jouduin tekemään yksin. Korona-aikana hävisi viimeisetkin 3 kaveria joiden kanssa olin ollut tekemisissä, kaksi heistä pitkäaikaisia todella hyviä ystäviä. Kummastakaan ei ole kuulunut yli vuoteen enää mitään.
Ennen olisin yksinäisyyttäni soitellut ja ehdotellut näkemistä, mutta koska en enää koe tuota yksinäisyyttä, niin annoin vain olla, ja niinhän siinä kävi että ei olla enää tekemisissä.
Omalla kohdallani on ihan ok näin, mutta toivoisin kyllä että ystäviä kaipaava niitä jostain löytäisi.
Minä voisin hyvin olla kaverisi, mutta kokemuksesta tiedän että sen ehdottaminen on yleensä turhaa, koska yleensä ihmiset haluavat vain valittaa yksinäisyyttä ja ystävättömyyttä, eivätkä oikeasti tehdä sille mitään.

Aaagh, ois ankeeta jos uus ystävyys vain valittaisi et vanhat kaverit ei pidä yhteyttä! Mut ymmärrän hyvin, ihmiset on välillä aika ajattelemattomia. Joitain vuosia sitten vanha ystävä, josta en ollut kuullut pitkään aikaan, pyysi apua siivoamisessa. No minä ajoin paikalle, ees-taas n. 3h. Paikan päällä selvisi, että siivous oli tärkeää kun hänelle oli tulossa uusi ystävä kylään . Ei vissiin ajatellut asiaa mun kannalta yhtään. Jälkeenpäin mietin et toivottavasti en itse tee jotain vastaavaa vähille ystävilleni.

Mä oon iän myötä entistä varovaisempi. Kai mä pelkään yhtäaikaa sitä, et uusi hyvin synkannut tuttavuus tekee yhtäkkiä katoamistempun (tästä on kokemusta). Pelkään vähän sitäkin, et uusi tuttava haluais olla tosi tiiviisti yhteyksissä ja loukkaantuisi jos/kun mulla ei oo aikaa viestittää tosi paljon.

Korona on ollut paha ystävyyssuhteille. Ihan kamalaa kuulla, että sun pitkäaikaiset ystävät ei oo pitänyt yhteyttä vuoteen. Se on vaan väärin.
Aikansa jaksaa toivoa, et muut tajuaisi ottaa yhteyttä. Lopulta sitä vaan luovuttaa. Hyvä, että oot löytänyt tavan olla itsekseni, mä toivottavasti löytyy ystäviä.
Laittaisin yksäriä tms jos ei kumpikin oltaisi rekkaamattomina liikkeellä.

ajatuksia kirjoitti:Minä olen ajatellut, että loppujen lopuksi on aika paljon kiinni puhtaasta tuuristakin, ketkä törmäävät sellaisiin ihmisiin joitten kanssa voi ystävystyä. En usko että läheskään aina, useinkaan, hyvin harvoin, olisi kyse siitä että henkilössä olisi jotain vikaa joka estää ystävystymisen.

Ajatelkaa mikä tuuri on että jotkut törmäävät puolisoihin? Kaikki eivät vaan törmää ja sillä hyvä. Olen alkanut ajatella että tätä samaa juttua on myös ystävien kanssa, eli osittain silkkaa tuuria.

Et kuulosta aloittaja että sinussa olisi mitään vikaa. Minulle tuli ainakin olo että voisin hyvinkin ystävystyä kaltaisesi henkilön kanssa. Loppupeleissähän se olisi kiinni siitä miten "kemiat natsaavat".

Kiitos ajatuksia! Tää oli kyllä aika hyvä pohdinta. Mun kohdalle on nimittäin sattunut sopivia seurustelukumppaneita/puolisoita useita, vaikka olen omasta mielestäni aika nirso elämänkumppaneiden kohdalla.
Tosta voisi päätellä, et ehkä mä en oo ihan kamalan hirveä ystävänäkään. Kaikkien exienkin kanssa oon hyvissä/ok väleissä edelleen.

Aloita talveksi joku uusi harrastus. Siis sellainen joka on jotain missä on muitakin ihmisiä, esim. koiran kanssa jokin harrastus, rally-toko, agility tms. Sellaisessa voisi olla samanhenkisiä ihmisiä joista saattaisi sitten tulla myös ystäviä ja ainakin poistaisi yksinäisyyden tunnetta kun on tekemistä ja saa olla myös ihmisten seurassa.
Tai joku kansalaisopiston kurssi esim.

Mä itse ahdistun siitä jos joudun olemaan ihmisten kanssa tekemisissä. Töissä saan ihan tarpeeksi ja välillä liikaakin ihmisistä
Kotona on ihana olla vain koirien ja miehen kanssa ja suorastaan rakastan olla ihan keskenään koirien kanssa.

Ei ehkä aloittajalle mutta yleisiä ajatuksia. Henkkoht minun olisi vaikea ymmärtää, että olisin yksinäinen, jos on kumppani. Mitä varten se kumppani sitten olisi? Mies on paras ystäväni. (Tosin myös ainoa, mutta en jaksaisikaan ystäviä.) En itse ole edes introvertti vaan dogtrovertti, eli pidän koirien seuraa ihmisseuraa parempana.

Minusta tuntuu että perhe, työkaverit ja ihmisläheinen työ riittävät niin että en kaipaa vapaa-ajalla muita sosiaalisia kontakteja. Otan siis tosi harvoin yhteyttä ystäviin. Toisaalta ei hekään häiriöksi asti soittele, joitain kertoja vuodessa… silti koen että olemme hyviä ystäviä, ystävyys on vain vuosikymmenten saatossa muuttanut muotoaan. Aina silti ilahdumme kun toinen soittaa. Jos kerran pari vuodessa nähdään niin se on jo hyvä saavutus. Mutta kun lapset ovat lentäneet pesästä, ehkä tulee nähtyä taas useammin?

Aloittajalle minäkin ehdottaisin vapaaehtoistyötä, tai jotain harrastusta. Koiratouhuista esimerkiksi on löytynyt pari ystävää (niiden tuhannen tyypin joukosta).Ja sitten se oma aktiivisuus että keksii ja ehdottaa menoja ja pyytää toista mukaan, jos yhdessä on mukavaa niin ei kannata jäädä laskeskelemaan kumpi aina soittaa vaan ottaa puhelin käteen.

Mean dogtroverttihän oli ihan loistava ilmaus! Enpä ollut ennen tuota kuullutkaan.

Ja aloittajalle sanoisin samaa kuin muutkin. Harrastusten tms. parista voi löytyä samanhenkisiä ihmisiä, ja itse kannattaa olla aktiivinen, mutta paljon on kiinni myös tuurista kenen kanssa "kolahtaa" (ystävyysmielessä) isommin.

Semmonen "vinkki" tai havainto mulle tuli vielä mieleen, että olen itse muuttanut aika monta kertaa, ja olen ollut aika yllättynyt kun monessa paikassa niistä ihan lähellä asuvista naapuruston ihmisistä on löytynyt yllättävän mukavia ihmisiä, siis ihan kävelylenkkikavereita, kyläilykavereita, teatterireissukavereita jne. Siis jonkinlaisia ystäviä oikeastaan, joo. Jotkut ystävyydet ovat jääneet kevyemmiksi mutta joistakin ihmisistä on tullut ihan "henkiystäviä" joitten kanssa on jaettu elämän iloja ja suruja syvemminkin yhdessä. Ja kun mietin, niin kaikki nämä ihmissuhteet ovat lähteneet alulle ihan vaan sillä että ollaan alettu jutella siinä arkisen kohtaamisen tilanteessa, ensin kerran, sitten toisen jne.

Semmosenkin havainnon olen tehnyt, että nuorempana ihmiset ovat ylipäänsä valmiimpia ja halukkaampia ystävyyssuhteisiin kuin nyt vanhemmalla iällä. Monella aikuisemmalla ihmisellä on jo "ystäväkiintiönsä" täynnä eri tavalla kuin nuoremmilla, kenties uudelle paikkakunnalle muuttaneilla ihmisillä. Ja monilla on myös jo ne puolisot ja perheet, joitten lisäksi moni ei edes kaipaa mitään kovin kiinteitä tai syvällisiä ystävyyksiä.

Mutta on myös hyvin, hyvin monia jotka kaipaavat ja etsivät ystäviä iästä tai perhetilanteestaan riippumatta, ja nyt heitän vielä yhden ehdotuksen. Spr ja seurakunnat järjestävät ainakin suurimmilla paikkakunnilla Ystäväiltoja, joissa on ideana nimenomaan tutustua uusiin ihmisiin ja saada ystäviä. Vaikka tämä voi ensialkuun kuulostaa teennäiseltä, kertoo moni kuitenkin iltojen olleen mukavia ja hyvin järkestettyjä, ja että niissä todella on tutustunut ihmisiin, jopa niin että pariskuntiakin on kuulemma syntynyt.