Lemmikit

Olen pyöritellyt mielessäni jo pitkään seuraavan koiran rotua, mutta valinta tuntuu tosi vaikealta. Auttakaa siis naista mäessä.

Minulla on ollut aina koiria, englanninspringerspanieli, fieldspanieli, maltankoira ja havanna. Spanielien kanssa olen harrastanut jälkeä ja tokoa ja pienet olivat pelkkinä seurakoirina. Kummankin pienen kohdalla osui terveyslotossa huono tuuri, ja ne sairastivat koko pienet elämänsä monenlaisia sairauksia.

Nyt toiveissa olisi pieni tai pienehkö seurakoira, max 15 kg, mutta mieluiten max 10 kg seurakoira ja kävelylenkkikaveri. Koiran tulisi olla mahdollisimman terve, luonteeltaan ihmisrakas ja tasapainoinen sekä tietenkin seurakoiraksi soveltuva, ei hermoheikko sähikäinen eikä muutenkaan ylivilkas.

Rotuja joita olen pyöritellyt mielessäni ovat bichon frise (yhtä sairaita kuin maltat ja havannat?), villakoirat (hermoissa ja terveydessä runsaasti ongelmia?), whippetit (loukkaantumisherkkiä saalistajia, eivät kovin seurallisia?), cockerit (luonteissa edelleen ongelmia?), sk collie (ne hermot? liian aktiivinen ja vilkas?), pk collie (mahdoton turkki, mahat kuralla ja ääniarkoja?), tiibetinterrieri (valtava hajonta luonteissa, uutena rotuun tulijana ei tietäisi yhtään mitä saa, ongelmakoiranko?) sekä chihuahua (aukileet ja muut ääripienen rodun terveysongelmat sekä palelu muulloin kuin kesällä).

Eli mikään rotu ei innosta tiedossa olevien terveys-, sisäsiisteys- tai luonneongelmiensa takia. En ole ollut aiemmin näin vaativa koiraa ottaessani, mutta nuo kaksi sairasta koiraa ovat tehneet minut kriittiseksi ja varovaiseksi, ehkä liiankin. Sprinkku ja fieldi tuntuvat tähän tilanteeseen liian aktiivisilta. Ne vaativat kuitenkin muutakin kuin pelkkää seurakoiran elämää ollakseen tyytyväisiä ja onnellisia.

Olen miettinyt sekarotuisen ottamistakin, mutta niistä on niin suuri osa täysin terveystutkimattomia sekä rahankiilto silmissä tuotettuja etten sellaista halua kuitenkaan ottaa varsinkaan ellei edes vanhempien sukulaisuussuhteesta ole minkäänlaista taetta.

Millaisia ajatuksia tekstini herättää? Miten neuvoisitte minua, paitsi ottamaan sen pehmolelukoiran? Saa sanoa kaikenlaisia ehdotuksia ja uusia näkökulmia, olen tässä umpikujassani avoin kaikenlaisille ajatuksille.

Miettimieni rotujen kirjo on siis melkoinen. Ja tiedän kyllä että collikat painavat 10 kg enemmän kuin mitä on esittämäni painoraja Ne ovat kuitenkin lapsuuteni rotu sillä kodissani oli aina collie. Mitään muuta tuon kokoluokan rotua en ajattelekaan ottavani. Jotakin siinä colliessa vaan on mikä viehättää. Mutta en varmaan oikeasti ole sellaista kuitenkaan nyt ottamassa, ehkä joskus myöhemmin toisenlaisiin olosuhteisiin sitten.

Joku sekarotuinen?
Meillähän on nämä kaksi (kuulostaa painajaismaiselta yhdistelmältä mutta ovat itse asiassa todella kivoja koiria molemmat) tuplarusselin ja bordercollien sekoitusta.
Täyttivät juhannuksena 4 vuotta.

Pienempi on aktiivisempi ja kävikin jossain vaiheessa lainaohjaajan kanssa treenaamassa agilityä.
Toisen kanssa ei ole harrastettu muuta kuin nosea tässä kotipiirissä (kuten kaikkien muidenkin koiriemme kanssa) ja se on ollut siihen touhumäärään oikein tyytyväinen.
Saavat kyllä valtavasti liikuntaa keskenään pihalla rallatessaan, joten en osaa sanoa että minkälaisia olisivat jos niiden kanssa ei tehtäisi mitään ja liikuntana olisi "korttelin kiertäminen" hihnassa kolme kertaa päivässä. Saattaa olla että siihen eivät ihan kuitenkaan taipuisi ilman ongelmia.

Chihuista sen verran että kokenut kasvattaja osaa aika hyvin kertoa meneekö aukile kiinni vai ei. Mulle piti ensin tulla Nessun veli mutta n.7 viikkoisena vaihdoin Nessuun kun kasvattaja kertoi että tällä mun alkuperäisellä valinnalla on vieläkin niin iso aukile että hänestä se on 50/50 tuleeko se menemään kiinni. Nessulla oli pienempi, varmasti kiinni menevä niin päädyin sitten vaihtamaan kun en todellakaan halunnut aukileista koiraa. Mutta onhan näissä noita äärimmäisen koon mukanaan tuomia ongelmia (jos on sitten siitä koosta paljon hyötyäkin) niin sinällään ymmärrän hyvin. Itselläkin vähän vielä pohdinnassa haluanko enää chihuja vai en mutta onneksi mulla on aikaa vielä pähkäillä kun toi nuorin on vasta vuoden niin ei meille ihan huomenna ole mitään pentua tulossa.

Noin muuten, eläviä olentoja kun ovat niin pennut on aina vähän arpoja. Jos haluaa varmuudella terveen ja luonteeltaan täydellisen niin ainoa vaihtoehto on odottaa sopivaa kodinvaihtajaa. Niissä on paljon "huonoja" tarjolla mutta satunnaisesti niitä helmiäkin ja jos ei ole ihan pakko olla just jotain tiettyä rotua niin on vähän enemmän valinnanvaraa.

Itse olen myös kriittinen uutta rotua valitessa. Rodun pitäisi olla suht terve (toki geenilotosta tulee yllätyksiä), mielellään hyvähermoinen, turkin helppohoitoinen, ja äänen käyttö maltillinen.
Valtavan määrän rotuja olen käynyt läpi: tutkinut Agrian tilastoja, lt-tietokantaa, Kennelliiton terveystilastoja, lukenut JTO:t, seurannut nettikeskusteluja, puhunut kasvattajien ja omistajien kanssa...
Pienistä seurakoirista täysin sisäsiistiä rotua ei löydy, mutta sen suhteen pahimmat rodut kun jättää pois, jää jäljelle vain perhoskoira.

Keskimäärin terveempi rotu kuin esim bichon friset ja moni muu seurakoira. Suurempi kuin chihut, joten pienen koon mukanaan tuomia riskejä ei ole samoissa määrin.
Iloinen, reipas, sosiaalinen ja lenkkeilee mielellään. Turkki on helppohoitoinen.

Rodun JTO:sta:
Oppivaisina koirina ne nauttivat monipuolisesta tekemisestä. Ne ovat ystävällisiä ja sosiaalisia
koiria, joilla on luontaisena taipumuksena halu ja kyky oppia. Pentuina papillonit ja phalènet ovat
vilkkaita ja vallattomia. Aikuisina ne säilyttävät valppaan ja iloisen luonteensa. Omistajaan leimautuminen on tyypillinen ominaisuus.
Papillonit ja phalènet ovat itsevarmoja ja periksiantamattomia. Koiria tulee käsitellä ja totuttaa
normaaleihin hoitotoimenpiteisiin jotta arki toimii sujuvasti. Roduista esiintyy jonkin verran arkuut-
ta tehtyjen kyselyjen pohjalta, joka ilmenee mm. herkkähaukkuisuutena tai aggressiivisuutena.

Tietysti tässäkin rodussa kannattaa etsiä kasvattaja joka panostaa myös luonteisiin, eikä pelkkään näyttelymenestykseen.

Dacrest: Sull on mun luanto!! Tismalleen samalla tavalla olen yrittänyt koluta kaiken mahdollisen tiedon kaikista vähänkin kiinnostavista roduista, ja -tadaa- ottaisin erittäin todennäköisesti juuri noilla luettelemillasi perusteilla myös papillonin, mutta jostakin käsittämättömästä syystä saan niistä allergiaoireita. En ymmärrä, miksi niin on, mutta niin vaan on.

Ambba: Joo, ääripienissä on hyvien puolien lisäksi ne omat ongelmansakin. Pidän tätä nykyä aika epätodennäköisenä, että tulisin chihuun päätymään, mutta hyvä tietää tuokin asia että kokenut kasvattaja osaa arvioida aukileen tilanteen.
Aikuinen kodinvaihtajakin olisi kelpo vaihtoehto. Minulle on joskus tullutkin joku koira aikuisena kodinvaihtajana, ja siinä oli paljon hyvää. Vähän tietysti kismittää ne aikuisille koirille piintyneet huonot tavat, joitten kanssa joutuu tehdä töitä moninkertaisesti pentuun verrattuna, eikä lopputulos ole silti välttämättä kovin hyvä. Voi tietysti johtu kouluttajastakin.

Msk: Sekarotuinenkin olisi oikein hyvä vaihtoehto, mikäli pentueeseen osuisi sopivia rotuja, ja ilman että kyse on pentutehtailusta. Netin kauppapaikat oikein pursuavat villakoiramixejä ja muita hyvin kaupaksi meneviä pikkusekoituksia. Valtosassa ilmoituksia on selvästi kyse silkasta pentutehtailusta. Myös niitten "joudumme suruksemme luopumaan" -tarinoiden takana näyttää olevan todella usein pimeä bisnes ja välitetyt nuoret koirat, sen huomaa kun seuraa ilmoituksia jonkun aikaa.
Sekarotuisen pitäisi olla myös sellainen että siitä ei tulisi allergiaa. Rotukoirat olisivat ehkä siinä mielessä varmempi juttu.

Mä harkitsin jossain vaiheessa ihan vakavasti eläkekoiraksi schipperkeä, olisi justiinsa eikä melkein passelin kokoinen, helppo ja kuitenkin suojaava turkki.
Sain kuitenkin rodun facebooksivuilta jotenkin huonon kuvan rodun sisäsiisteydestä, ja yksi kasvattajakin jonka kanssa juttelin sanoi, että itselleenkin on vuosien aikana sattunut muutamia jotka eivät vaan ole oppineet sisäsiisteiksi. Yllättävän moni kertoi ettei koirnsa ole 100% sisäsiisti aikuisena.
Ellen ihan väärin muista, niin joku kertoi laittaneensa kotiinsa jonkun laatikon johon koira saa käydä tarpeillaan.

Tuli pahat takautumat Minja Märrieristä joka ei koko ikänsä aikana oppinut 100% sisäsiistiksi. Se oli ihan kamalaa.
Siksi en ota mitään riskiä ottamalla sen rotuista koiraa jossa on olemassa sisäsiisteysongelmia, olkoonkin että jotkut sitkeästi väittävät että se on koulutuskysymys.
Saattaisin väittää niin itsekin ellei meillä olisi ollut Minjaa.

Meidän 15 viikkoinen rwu on ollut jo kauan sisäsiisti. Olettaen tietenkin että pääsee ulos tarpeilleen säännöllisesti. Yöt nukkua posottaa ilman mitään tarpeidentekoa ja kun on ollut muutamia kertoja yksin kotona, ei ole silloinkaan tehnyt mitään tarpeitaan sisälle.
Se ei ole tehnyt koko meillä oloaikanaan kuin yhdet pissit sisälle ja sekin oli yön jäljiltä kun mies oli lähdössä sen kanssa pihalle mutta hänellä kesti ja kesti joten lopulta 8 viikoinen pentu ei enää kestänyt vaan pissi tuli lattialle.

Sheltti on myös täysin sisäsiisti. Samoin molemmat borrierit vaikka niissä pikkuterrieriä onkin.
Sitä en tiedä mikä on noin yleisesti pienten terrierirotujen sisäsiisteyden kanssa.

Mulla kaatui schipperken hankinta haukkuherkkyyteen, joskus 20 vuotta sitten. Sisäsiisteydestä en edes tajunnut kysyä, tuohon aikaan kuvittelin että pikkukoirien sisäsiisteysongelmat ovat satunnaisia ja vain joillain roduilla.

Kattavia tilastoja asiasta ei ole, muttei terriereillä sisäsiisteys taida sen paremmalla tolalla olla kuin muillakaan pikkukoirilla.

Uskon (ainakin toistaiseksi ) että herkkähaukkuisenkin rodun kanssa omistaja pystyy vaikuttamaan asiaan jollain lailla.

Kyllähän meilläkin Nuppu (sheltti) on rotunsa mukaisesti herkkähaukkuinen mutta ei se silti ole elämänsä aikana pahemmin räkyttänyt.
Kun se ei ole ollut ihan vapaasti sallittua.
Paitsi nyt mummona saa räkyttää ja välillä räkyttääkin innostuessaan. Muuten on hiljaa.
Omat rottweilerit ovat kaikki olleet hiljaisia koiria, eivät ne turhia haukuskele.
Ero siis näiden kahden rodun haukkuherkkyydessä on valtava.

Omalla kohdalla (emme asu kerrostalossa eikä ole muutenkaan naapureita ihan vieressä) haukkuherkkyys ei ole automaattisesti rotua poissulkeva asia toisin kuin se että rodussa on hyvin mahdollista saada koira joka ei koskaan opi 100% sisäsiistiksi.

vaikeaa kirjoitti:Dacrest: Sull on mun luanto!! Tismalleen samalla tavalla olen yrittänyt koluta kaiken mahdollisen tiedon kaikista vähänkin kiinnostavista roduista, ja -tadaa- ottaisin erittäin todennäköisesti juuri noilla luettelemillasi perusteilla myös papillonin, mutta jostakin käsittämättömästä syystä saan niistä allergiaoireita. En ymmärrä, miksi niin on, mutta niin vaan on.

Outo juttu, perhosten ei pitäisi olla pahimmasta päästä allergisoivia.
Yksi vaihtoehto on cairnterrieri, menee aikalailla kriteereihin, mutta turkki on nyppimällä trimmattava.

Rotua/pentuetta etsiessäni katson tietokannasta kasvattajan toimintaa yleisesti: minkä ikäisiä koiria on käytetty jalostukseen, paljonko nartuilla teetetään pentueita, käytetäänkö matador-uroksia.
Ja kasvattaako muitakin rotuja; jos samasta kennelistä tulee jotain enkkubullan pentueita, terveys tuskin on kovin korkealla jalostuskriteereissä.
Vaikka olisin seurakoiraa ottamassa, on suuri plussa jos kasvattajalla on myös käyttökoirajalostusta - todennäköisesti kiinnittää huomiota terveyteen ja luonteisiin.

Aloittajalla outo ajatusmaailma, sekarotuisten tuottajat tietysti ovat pentutehtailijoita ja ajattelevat vain rahaa. Sopiva sekarotuinen olisi vahingossa syntynyt ja sopivat rodut sisältävä pentue. Harvoin niin käy.
Samaan aikaan ongelmana on nämä silkalla rakkaudella tuotetut sairaat rotukoirat!
Eiköhän ne juuri siksi ole niin sairaita kun raha edellä on tuotettu. Joka vuosi pentueen tuottava ei ole tehtailija kun syntyy jalo ja sairas rotukoira. Eikö oikeasti tällainen pitäisi tuomita eläinrääkkäyksestä, tuotetaan eläin kärsimään elämisensä ajan.
Olen hankkinut kasvattajilta rotukoirat, molemmat sairaita koko elämänsä. Sitä en halunnut enää kokea. Hankin sekarotuisen ja roturisteytyksen ja maksoin niistä kunnon hinnan, terveitä koko elämänsä. Enkä takuulla tukenut koirien "pahoinvointia" mitä nykyään rotukoirien hankinta on.

^ Mistä löysit vastuullisesti kasvatettuja, terveystutkittuja sekarotuisia?

Minusta on tosi tärkeää, että pentueen kasvattava henkilö -kasvattaa hän sitten yksi- tai monirotuisia koiria- tuntee hyvin pentujen vanhempien ja sukujen terveydet ja luonteet (teettää myös terveystutkimukset), että hän on harkinnut yhdistelmän huolellisesti, ja että hän antaa mahdollisimman hyvät eväät kasvaville pennuille sekä on valmis neuvomaan ja auttamaan kasvattien omistajia tarvittaessa myös jatkossa myyntitapahtuman jälkeen.

Mistä tälläisiä sekarotuisten kasvattajia löytyy?

Rotukoirien kasvattajien joukostakin heitä on etsittävä huolellisesti, mutta kyllä heitä onneksi on olemassa.

Dacrest: Älä muuta sano. En ymmärrä sitä itsekään.

Msk: Totta, sisäsiisteysongelmat ovat kyllä kamalia. Pienen koiran ottaessaan täytyy aina varautua pitkään sisäsiisteysharjoitteluaikaan, ja siihenkin ettei sisäsiisteyttä ehkä opita ikinä. Tämä on se hinta jonka joutuu maksamaan, kun haluaa pienen koiran. Niin se vaan on. Nykyiseen asumismuotooni ja elämänvaiheeseeni pieni koira vain sopisi niin paljon paremmin kuin keskikokoinen tai suuri. Ellei kokoa tarvitsisi ottaa huomioon, ottaisin sprinkun tai collien.

Dacrest kirjoitti:Pienistä seurakoirista täysin sisäsiistiä rotua ei löydy, mutta sen suhteen pahimmat rodut kun jättää pois, jää jäljelle vain perhoskoira.

Hassua sinänsä, että minulla on ollut 16-vuotiaaksi elänyt papillon, joka ei koskaan ollut 100 prosenttisen sisäsiisti. Ja mitä muiden omistajien kanssa keskustelin, niin kenelläkään muullakaan ei sellaista ollut. Ihan joka ikisellä oli sen ensimmäisen "tämä on kyllä täysin sisäsiisti" -kommentin jälkeen mielessään joku tarkentava "niiiiin no tietty siinä tapauksessa jos..." -tilanne. Verrattuna siihen, että yksikään muista useista koiristani ei _koskaan_ ole pissannut mihinkään sisälle. Ei siis yhtään missään tilanteessa pentuiän jälkeen, ei kotona tai kylässä. "Urosvyö" ei ihan syystä ole arkipäivää joka rodussa/kokoluokassa, vaikka mitä selitellään. Ja siis itsekin noiden perhoskoiravuosien aikana totuin jossain määrin siihen, että joskus tuli pissa sisälle. Ei joka päivä, ei ehkä joka viikko, mutta aina välillä. Sillion se siivottiin pois ja mietittiin, että joo tässä nyt oli sitä/tätä/tuota. Nykyään se tuntuisi tosi kummalliselta edes kerran vuodessa. Se vain ei ole asia, mitä pitäisi missään määrin salailla, selitellä tai pitää yhtään missään määrin normaalina.

Siis perhonen sopii aloittajan kriteereihin, eikä ole sisäsiisteyden suhteen ilmeisesti huonoimpia rotuja.
Omakaan perhonen ei ole 100% sisäsiisti, joskus tekee p*skat sisälle kun hätä yllättää. Ei joka viikko tai välttämättä edes joka kuukausi, mutta satunnaisesti.
On kuitenkin ollut mun pikkukoirista sisäsiisteimmästä päästä, siedettävällä tasolla.

Näistä sisäsiisteysjutuista oli vanhan PP:n aikaan juttua moneen kertaan. Valitettavan vähän tästä edelleen puhutaan, vaikka pikkukoirissa se on ongelma.
Joillain roduilla on tosin JTO:ssakin asia mainittu, ainakin yorkshirenterriereillä ja chihuilla.

Missä menee pienen koiran raja? Aikanaan kun hain 12vko ikäisen heelerin kasvattajalta, se oli käytännössä jo silloin sisäsiisti. Edellytti vain että joku on paikalla päästämässä ulos.
Oli kasvattajalla jo oppinut rytmin että nukkumisen, syömisen, leikin jälkeen ulos aidatulle pihalle.

Ainoa minkä kanssa kesti pitkään oli käyttö bc ja se oli pitkälti yli vuoden, ennen kuin loppui. Nykyäänkin jos kokee että lauman pomo katsoo pahasti, lirahtaa tai vähintään turahtaa anaalit.

Kun jossain vaiheessa mietin vaikka mitä rotuja niin liityin niiden Facebooksivuille.
Siellä sitten aiheutin enemmän tai vähemmän närää kysymyksilläni esimerkiksi juuri sisäsiisteydestä.
Vastauksista kävi kuitenkin selville millä tolalla kyseisen rodun aikuisten koirien sisäsiisteys noin yleisesti on.
Joidenkin mielestä kun esim. uroksen jalannostelu sisällä ei ole sisäsiisteyden puutetta, sehän on vain merkkailua.

No, mulle on ihan sama millä tyylillä koira sen pissin sisuksistaan sisätiloihin struuttaa. Jos pissiä tulee sisälle, ei koira ole sisäsiisti. Puhutaan nyt siis aikuisista koirista.
Sama luonnollisesti kakan kanssa.

En vaan jaksa kestää enää yhtään sisälle tarpeitaan tekevää koiraa. Lähes 11 vuotta yhden kanssa riitti.
Enkä ole aikeissa hankkia koiralleni mitään "urosvyötä" tai sen puoleen "narttuvyötäkään" (jos sellaisia vaikka olisikin olemassa ) enkä myöskään aio järjestää koiralle mitään paikkaa sisällä jonne se voi käydä tekemässä tarpeensa.

Tästä syystä meille tuskin tulee mitään pientä koiraa vaikka sellainen eläkeiässä muuten hyvä vaihtoehto olisikin.
Aikuinen kodinvaihtaja voisi olla tosin vaihtoehto.

Koosta riippumatta, ellei kyse ole lääketieteellisestä syystä, se on aikuisella koiralla sopimatonta (sietämätöntä).
En ymmärrä yhtään näitä rotuihmisiä, joiden mielestä se on normaalia tai ominaisuus.

En mäkään jaksaisi sisäsiisteysongelmaista koiraa, mutta edelleen väitän, että osa sisäsiisteysongelmista ei ole roduista johtuvia vaan omistajista. Itse tiedän paljon ihmisiä, joilla on pieniä koiria. Kaikki järkiporukkaa ja osaavat pitää koiraansa eikä yhdelläkään koiralla ole sisäsiisteysongelmia. Noissa keskusteluissa jossain Facen rotyryhmissä huomaa, että osa pitää pienillä koirilla pissa-alustoja ihan mukavuussyistä eikä sisäsiisteyttä ole edes vaadittu, kun joka paikassa hoetaan, ettei kaikki pikkukoirat siihen pysty. Samoin kuin tuo, että ei suhtauduta asiaan vakavasti kielii minusta juuri siitä, että asiaa ei pidetä niin pahana, kun kyse on pienen koiran pienistä pissoista. En usko, että kukaan katselisi saksanpaimenen rai rotikan sisäsiisteysongelmia. Osa ongelmasta varmaan johtuu jostain mikä liittyy juuri tiettyihin koiriin, mutta olen aivan satavarma, että osa ongelmista on lähtöisin sieltä kuuluisasta hihnan toisesta päästä.

Olen tehnyt saman havainnon kuin mella m. Osa[b] sisäsiisteysongelmista vaikuttaa suoraan sanottuna johtuvan omistajien viitsimättömyydestä. Pienelle koiralle hommataan alkaa päältä pissa-alustat tai laitetaan pöksyt jalkaan. Tai annetaan koiran lirautella minne sattuu ja kuitataan se vaan sillä että kun on niin pikkujuttu moppailla lattioita vähän normaalia tiheämmin.

Puistattavaa.

[b]Mutta on olemassa paljon myös täysin todellisia, rakenteellista tai neurologista pohjaa olevia sisäsiisteysongelmia. Omistajat tekevät kaiken aivan samalla tavalla ja aivan yhtä ponnekkaasti kuin kymmenen aiemmankin eri rotuisen koiransa kanssa, ja ehkä vielä ponnekkaamminkin, mutta kääpiökoira ei opi sitten niin millään konstilla sisäsiistiksi. Joskus ongelmaa ilmenee selkeästi suvuttain. Joiltakin koirilta myös paljastuu tutkimuksissa virtsateistä rakenteellisia epämuodostumia, mutta osa oppimiskyvyttömyydestä jää täydeksi mysteeriksi.

Monet pienten koirien kasvattajathan sanovat myös, että sisäsiisteyden omaksumiskyvyssä on usein suuria eroja pentueitten sisälläkin. Samanlaisella kasvattajan luona harjoitetulla alkeisopetuksella yksi pentu hiffaa jutun juonen jo hienosti ja saattaa olla lähes sisäsiisti jo 8-9 -viikkoisena uuteen kotiin lähtiessään, kun taas toinen pentuesisarus ei hahmota asiaa ollenkaan. Kaikki pennut eivät pyri edes varhaisessa liikkeelle lähtemisen vaiheessa tekemään tarpeitaan makuupaikkansa ulkopuolelle, vaan päästelevät asiansa edelleen nukkumapaikkaansa

Sisäsiisteysongelmien riskiä pystyy minusta pienentää parhaiten etsimällä vastuullisen ja rehellisen kasvattajan, joka teettää pentuja vain normaalisti sisäsiisteiksi oppineilla vanhemmilla sekä panostaa pentujen sisäsiisteysharjoitteluun, ja valitsee itselleen pentueesta sellaisen pennun joka on jo osoittanut edes jonkinlaista edistystä sisäsiisteysasioissa.

Pienessä aitauksessa, peitoilla kokonaan vuoratun lattian päällä 8 viikkoa pidettyä pentua en ottaisi ikinä. Olen lopettanut alustavat keskustelut samantien myös sellaisten kasvattajien kanssa, joitten mukaan on täysin luonnollista ja normaalia että koirat pissaavat sisälle sekalaumoissa.

Mutta onhan se valitettava tosiasia, että kaikista näistä varotoimista huolimattakin pienen koiran pennun kanssa joutuu aina varautua myös siihen mahdollisuuteen, että sisäsiisteyden oppiminen tulee kestämään vuoden, jopa ylikin, ja että on myös mahdollista että pentu ei syystä x tai y saavuta täyttä sisäsiisteyttä milloinkaan.

Omien pikkukoirieni kanssa minulla kävi sisäsiisteysasioissa hyvä tuuri vaikka kummassakin rodussa esiintyy paljon sisäsiisteysongelmia. Mutta mietityttäähän se, voiko hyvä tuuri käydä vielä kolmannenkin kerran. Omien koirieni sisaruksistakaan eivät kaikki ole olleet täysin sisäsiistejä, vaikka ne ovat samoista vanhemmista ja ne on kasvatettu täysin samalla tavalla ennen luovutusikää ja tiedän, että niiden omistajat ovat tehneet erittäin kovasti töitä sisäsiisteyden oppimiseksi.

Pahoittelut lihavoinnin epäonnistumisesta!

^En minäkään ymmärrä että puutteellista sisäsiisteyttä pidetään normaalina.
Mun ekan oman koiran (mäyräkoirauros) kanssa tuli shokkina se sisäsiisteyden puute. Vielä enemmän ihmetytti kun rodun piiristä tuli kommenttia et tällaisia nämä on ja monet nartutkin tekevät sisälle.
Silloin ajattelin ettei enää mäyräkoiraa, vaikka kiva rotu muuten. Päätin että jatkossa pikkukoirista varmuuden vuoksi vain narttuja mulle, eipähän ainakaan koipi nouse.
Mäyräkoiran aikoihin laumaan kuului myös yksi isompi, sisäsiisti koira.

Sen jälkeen tuli westie. Vaikka olin rotua aktiivisesti seurannut pari vuotta ennen pennun hankintaa, en ollut kuullut mitään sisäsiisteysongelmista.
No, westie oli melkein sisäsiisti. Se ei sentään k*ssut sisälle, teki vaan p*skat noin kerta viikkoon. Ja aina samaan paikkaan: saunan lauteiden alle. Syy tähän ei koskaan mulle selvinnyt.
Westien tullessa taloon laumassa oli neljä suurta sisäsiistiä koiraa.

Seuraavaksi pikkukoiraksi valikoitui russeli kun oli tarve pätevälle hiiri/rottakoiralle. Tätäkin rotua seurasin ensin pari vuotta, eikä kukaan hiiskahtanutkaan sisäsiisteysongelmista.
Russelin aikana talossa oli parhaimmillaan 6 isoa koiraa; 3 aikuista ja 3 pentua, joista jokainen pentu oli 100% sisäsiisti alle nelikuisena.

Russeli olikin sitten sisäsiisteyden suhteen täysin tuulella käyvä. Välillä meni jopa kuukausia ettei tehnyt mitään sisälle, yhtäkkiä saattoi tehdä asioita sisälle päivittäin. Ihan kuun ja tähtien asennosta tuntui riippuvan.
Esim oltiin oltu pitkällä metsälenkillä ja kotiin tullessa russeli saattoi mennä keskelle olohuoneen mattoa, katsoa minua silmiin ja kusta siihen.

Nykyisen perhosen tullessa talossa oli kolme sisäsiistiä suurta koiraa. Perhonen tekee satunnaisesti p*skat sisälle. Joko "häveliäästi" johonkin nurkkaan, tai kylppäriin tai ulko-oven eteen, ikäänkuin olisi pyrkinyt ulos.

Jossain vaiheessa aloin selvittämään, mitkä pikkukoirarodut ovat sisäsiistejä. Ei ole löytynyt. Jokaisesta rodusta tulee tarkemmalla tutkimuksella vastaan sisäsiisteysongelmat.

Koiramme -lehdessäkin näistä on muutaman kerran kirjoitettu. Eräs kleini/pommikasvattaja kertoi pitävänsä nartut(kin) yöt häkissä etteivät kuseksi ympäriinsä.
Myös ainakin australianterriereiden sisäsiisteysongelmista on ollut juttua. Vaikka usein kuulee väitteen ettei terriereillä näitä ongelmia olisi. En usko.

Itse olen puhunut kääpiösnautserikasvattajan kanssa (rotu joskus kiinnosti), joka kertoi ettei laske uroksia ollenkaan asuintiloihin koska nostavat koipea joka paikkaan.
Ja toisen kasvattajan luona todistin, kuinka hieno ulkomaantuonti-valioyksilö nosteli surutta koipeaan sohvan kulmaan. Jalostusmatskua, tottakai, kun on näyttelyissä pärjännyt.

Vehnäterrierikasvattajan uros nosteli koipeaan sisällä, nartut olivat sisäsiistejä.
Naapurissa asunut chihukasvattaja kertoi, että k*sen siivoaminen on päivittäistä "Ei tästä rodusta täysin sisäsiistejä saa kun niitä on useampi".
Listaa voisi jatkaa...

Olen käynyt monissa asunnoissa joista siivotaan päivittäin pikkukoirien jätöksiä. Ja samoilla omistajilla on isommat koirat aina olleet sisäsiistejä.

Juha Kares on kirjoittanut blogissaan, että alettuaan kasvattaa löwcheneitä, kiinnitti heti alussa huomiota rodun puutteelliseen sisäsiisteyteen. Ja omien sanojensa mukaan sai nopeasti tuloksia aikaiseksi. Siinä täytyy olla riittävästi jalostusmatskua että pystyy jättämään ei-sisäsiistit pois.

Toisaalta Kares myös kirjoittaa yleisesti jalostusuroksista:
"Minulla on usein kotonani niitä vahvimpia ja parhaita siitosuroksia. Rakastan vahvahermoisia, dominoivia uroksia joilla on mahtava sukupuolivietti. Varsinkin nuorena ne tahtovat etsiä paikkaansa ja osoittaa voimaansa. Se tarkoittaa myös välillä tappeluita, eikä se ole vihaisuutta tai väärin. Koirat ovat eläimiä ja ne vahvimmat dominoivat yksilöt pyrkivät arvojärjestyksessä eteenpäin. Minulta vaaditaan paljon, jotta urokset tietävät kuka määrää. Taitamattomissa käsissä nämä mahtavat populaation hienoimmat urokset eivät pääse oikeuksiinsa. Ne ottavat helposti ylivallan, tappelevat muiden uroksien kanssa, nostavat jalkaa kaikkialle ja tulevat silmille, jos niitä ei osata pitää ja kouluttaa. "
https://www.chicchoix.com/vieko-helpompien-luonteiden-jalostus-tahtomattaan-rotuja-perikatoon/

Ainakaan omilla sakemanniuroksilla ei ole sisäsiisteys horjunut, vaikka useampi vahvaluonteinen, dominoiva yksilö on ollut. Ja kaikki ovat asuneet samassa laumassa leikkaamattomien narttujen kanssa.

Mun näkökulmasta pikkukoirien sisäsiisteystilanne on lohduton. Jos pikkukoiria vielä otan, en edes odota 100% sisäsiisteyttä. Ehkä olen vaan niin kädetön niiden kanssa.

Mulla on ollut toyvillakoira. Sisäsiisti.
On ollut kääpiöpinseri. Sisäsiisti.

Kaikki muutkin koirani (joita on ollut vuodesta 1978 saakka, yleensä vähintään 2 samaan aikaan, enimillään kuusi koiraa yhtäaikaa. Tällä hetkellä on viisi) ovat olleet sisäsiistejä. Pisimpään on kestänyt oppia 80-luvulla olleella bordercolliella. Se oli sisäsiisti vasta 7kk:n iässä. Nykyinen, kohta 12 vuotias sheltti oli sisäsiisti 5kk:n iässä.
Borrierit Milli ja Peppi oppivat sisäsiisteiksi n. 4kk:n iässä niin että eivät enää työpäivänkään aikana olleet tehneet sisälle mitään tarpeitaan.
Nopeimpia ovat olleet kaikki rottweilerimme. Ne ovat olleet käytännössä sisäsiistejä jo heti luovutusikäisestä saakka. Kunhan niitä on vaan vienyt ulos säännöllisesti.
Työpäivien ajan ovat myös olleet sisäsiistejä tosi nopeasti. Edesmennyt narttumme oli heti 10 viikkoisesta lähtien kun jäi työpäivien ajan itsekseen keittiöön.
Nyt meillä on (huomenna 16 viikkoa täyttävä) rottweilerpentu joka on ollut sisäsiisti heti tultuaan. Nukkuu yönsäkin nyt jo kokonaan. Pienempi kun oli niin vein pihalle jos se heräsi yöllä ja sitten jatkettiin unia.

Yksi koira kaikkien näiden vuosien aikana on ollut sellainen joka ei ollut sisäsiisti, se oli Minja märrieri joka tuli 4-5 kuukauden ikäisenä rescuena venäjältä.
Jälkeenpäin kuulin, että Minja oli ollut mukana "keräyssatsissa" joita pidettiin ennen suomeen tuontia jossain kerrostaloasunnossa jossa niitä ei juurikaan viety ulos, vaan ne tekivät tarpeensa huoneen lattialla olevien vanhojen täkien, pyyhkeiden ja muun vastaavan päälle.
En tiedä johtuiko tuosta vai mistä, mutta kaikesta valtavasta yrityksestä(käytin todella paljon aikaa ja energiaa että Minja olisi oppinut sisäsiistiksi) huolimatta Minjasta ei tullut koskaan 100% sisäsiistiä.

Monen monta kertaa olen miettinyt, mitä hittoa teen näiden pikkukoirien kanssa väärin kun en saa niistä täysin sisäsiistejä. Tähän asti 50% melkein ja 50% ei sinne päinkään.

Ne on kuitenkin kaikki olleet pikkukoiriksi keskimääräistä paremmin tapakasvatettuja.
Esim erittäin riistaviettistä russelia lukuunottamatta kaikkia on pystynyt pitämään lenkillä vapaana, taajamassakin. Jopa sitä westietä, alun koulutusongelmien jälkeen.
Kaikkia olen kohdellut koirana, kuten isompiakin.
Ovat saaneet liikuntaa, rajoja ja rakkautta.

Täyspäisiä, rodunomaisia yksilöitä, yksikään ei ole ollut esim paukkuarka tai hermoheikko. Kaikki olen hakenut asiallisilta kasvattajilta, ei pentutehtaasta tai takakontista marketin parkkipaikalta.

Mutta kun ei, niin ei.

Mulla on niin vahva ennakkoasenne mihinkään ja kaikkeen mitä Kares sanoo tai tekee, etten pysty luottamaan sanaakaan tai mihinkään tekemisiin, eikä liity mitenkään koiriin.
On vaan henkilökohtainen kokemus epäluotettavuudesta ja se tuli melko kalliiksi.

Sisäsiisteys ei aina korreloi kokoon. Itselläni on ollut täysin sisäsiisti kääpiöpinseriuros, sitä vastoin erästä belgianpaimenkoiraani en meinannut saada sisäsiistiksi millään. Lopulta yli vuoden ikäisenä se oli suunnilleen sisäsiisti, mutta sekä pienempiä että isompia vahinkoja sattui silti ainakin pari kertaa kuussa.

Hurtta kirjoitti:Mulla on niin vahva ennakkoasenne mihinkään ja kaikkeen mitä Kares sanoo tai tekee, etten pysty luottamaan sanaakaan tai mihinkään tekemisiin, eikä liity mitenkään koiriin.
On vaan henkilökohtainen kokemus epäluotettavuudesta ja se tuli melko kalliiksi.

Mä en ole ikinä ymmärtänyt tämän kasvattajan kirjoituksien ihailua ja siteerausta.
En tunne kasvattajaa tai kasvatustyötä, mutta vaikea ottaa todesta puhetta terveydestä, kun katsoo mitä rotuja kasvattaa. Tai luonteista puhuttaessa, kun ei mitään harrastustuloksia. Vain pitkiä rimpsuja näyttelytuloksia.

Minä luen Kareksen juttuja sillä ajatuksella, että hän on kasvattaja ja kasvattanut. Millään tavalla en "ihaile" häntä mutta kiistaton fakta on se, että tuollaisia määriä tuottavan kokemusmaailma on laajempi mitä sen yhtä rotua kasvattavan tai kerran vuodessa pentueen tekevän. Se on puhdasta matematiikkaa.
Minua ei kiinnosta inasen vertaa kasvattiensa näyttelytulokset, edes rodut. Hänellä on mm. omaakin rotuani kasvatettuna mutta sanomattakin selvää, etteivät ne kiinnosta, saati, että ottaisin pentua häneltä.
Mutta kokemusmaailma, myös ne menetykset, yllätykset ja virheelliset asiat, ne kiinnostaa.

Minäkin luen Kareksen juttuja koska hänellä on niin paljon kokemusta koirista ja jalostamisesta, vaikkei itseäni näyttelytouhut kiinnostakaan. Aina voi oppia jotain kokeneemmalta konkarilta.

Kareksen jutut ovat (olen joskus lueskellut kun on jossain vastaan tullut) omanlaisiaan.
Paljon eri rotuisia näyttelytähtiä kasvattaneen ihmisen kokemuksia ja mielipiteitä.
En oikein jaksa arvostaa näyttelymaailmaa muutenkaan, mutta miten paljon koiran menestykseen vaikuttaa se kuka sen esittää?
Ja kuinka suuri merkitys on ihan tuomarin mielipiteellä, rotumääritelmästä viis.

Joskus muinoin yhdeltä isovillakoiralta puuttui joku (en jaksa enää muistaa mikä ja miksi) näyttelytulos jota ei ei vaan tuntunut koskaan saavan.
Niinpä eräs tunnettu villakoiraihminen esitti koiran ulkolaiselle tuomarille (jolla koira oli ollut aiemminkin ilman sitä toivottua tulosta) ja niinpä koira saikin sen mitä sille haluttiin. Tuomari tiesi tuon ihmisen ja että hänellä on näyttelyissä menestyneitä koiria.
Villakoirat ovat ainoa rotu joiden kanssa olen ollut missään tekemisissä näyttelyiden kanssa joten siksi esimerkit niistä.
Toinen tapaus oli, että koira sai eva:n, liikkui kuulemma kuin saksanpaimenkoira joten ei voitu arvostella.
Seuraavana päivänä sama koira (sama esittäjä) oli toisella tuomarilla ROP.

Missä muussa "koiralajissa" tuomarilla on samanlainen päätösvalta, ihan oikeastaan mistään riippumatta arvostella koiraa ilman että siihen voi puuttua? Koska kauneushan on tunnestusti katsojan silmissä.

Oliko se niin että kissanäyttelyissä kissat arvostellaan niin että tuomari ei tiedä kenen kissa (tai jopa että minkä niminen kissa) on kyseessä?