Lemmikit

Olen säilönyt edesmenneiden lemmikkien uurnia ensimmäisen kuolemasta asti, uurnia on matkan varrella tullut aika monta. Mitä niille pitäisi tehdä, haudata jonnekkin? Sirotella tuhkat? Jos hautaan ne niin voinko haudata uurnineen päivineen vai vaan pelkät tuhkat? Jatkanko niiden säilömistä kirjahyllyssä? Toisaalta en raaskisi millään luopua vaikka ei se säilöminen sitä tosiasiaa muuta että se rakas lemmikki on kuollut enkä näe sitä enää ikinä.

Voit mielestäni tehdä kuten parhaaksi näet. Mulla on muutamat tuhkat jo haudattu omaan pihaan, muutama on vielä uurnassa hautaamatta. En ripottele niitä mihinkään metsään vaikka senkin voi tehdä.

Niin ja itse hautaan ilman uurnaa. Senkin voi tehdä ihan kummin päin itse haluaa. Tuhkat voi olla haudattuna ja tyhjä uurna muistona jossain. Tämä sopii mulle parhaiten.

Meillä on haudattu tuhkat uurnineen omalla tontille. Useimmiten kyllä koko eläin mutta jotkut on tuhkattu jos on ollut talvi kun ne ovat kuolleet.

Mun Säde kissa on kirjahyllyssä uurnassaan. Tuhkauksessa kysyivät, että haluanko avattavan vain kiinni liimatun uurnan. Halusin kiinni liimatun uurnan, kum en voinut katsoa Sädettä tuhkana.

tuhkan saa vapaasti sirotella mihin haluaa, siihen ei ole lakipykäliä, uurna sitten taas on kierrätettävää jätettä, joten se on jätelajittelun mukaan hoidettava. jos tuhkat on maatuvassa uurnassa, silloin sen saa haudata sellaisenaan maahan. jos taas ei halua viskellä tuhkaa mihin sattuu eikä ole omaa tonttia hautaamiselle, niin vaihtoehtona voi olla asuinpaikkakunnan eläinten hautausmaa, jonne voi haudata.
ja aina voi kysyä vaikkapa eläinten tuhkaamosta, jos heillä on maapalsta/hautausmaa, johon sen voi myös haudata.

Mun koirista toiset ovat viety Viikkiin lopetettavaksi ja olen antanut luvan lopetetun koiran opetuskäyttöön Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisessä tiedekunnassa. Silloin hyvästelyni jälkeen koirat ovat jääneet sinne.

Molempien koirieni tuhkat ovat tulleet pahvilaatikoissa. Tuhkat heitin kalliolta taivaan tuuliin. Kun joskus kävellään sieltä ohi, niin sanon vaan ääneen: "Moi kummallekin." Pahvilaatikot päätyivät roskiin.

Kahdesta viimeisimmästä koirasta en edes ottanut tuhkia. Menivät yhteistuhkaukseen. Ensimmäisen koiran tuhkiä pidettiin pitkään pahviuurnassa mökillä kunnes sitten päätettiin että tuhkat sirotellaan nyt mökin maille ja niin tehtiin. Pahviuurna meni roskiin. Mulla taitaa olla yhden koiran puinen uurna tyhjänä kotona jossain. Senkin tuhkat kävin aika pian sirottelemassa luontoon. Ei niitä pitemmän päälle kannata säilöä, muistot säilyy mielessä ja sydämessä.

Odottavat rivissä sitä päivää että omat tuhkani tulee mökille.
Ohje on sekoittaa kaikki yhteen, viskoa tontille ja järveen.

En ole ikinä halunnut koirieni tuhkia itselle vaan ovat menneet yhteistuhkaukseen nykyään, ennen haudattiin lopetetut koirat omalle pihalle.
En pysty katsoon kuviakaan pitkään aikaan kuolleesta koirasta niin tuhkat tekisi vaan turhaan lisää surua.

Meillä edelleen vuonna 2013 menehtyneen hyllyssä, miehen koira. Itse en koskaan ole ottanut tuhkia mutta jokainen tavallaan.

Vuosia vuosia sitten, PP:n aikaan, selvitin Helsingissä lemmikin tuhkat samaan hautaan ihmisen kanssa- asiaa. Silloin vastaus oli, ettei käy.
Liittyi hautalakiin tms.
Noh, mistäpä kukaan tietää jos toisin on joskus käynytkin ja tulee käymään. Se ei ole loukkaus koko ihmiskuntaa vastaan vaan yksittäisen henkilön vakaumus, arvo tai ajatus. En itse loukkaannu ajatuksesta, että tuhkat yhdisteltäisiin tai arkkuun sujahtaa pussukka missä lemmikin tuhkat mutta voihan siitäkin riidan saada aikaiseksi.

Kaikesta ne ihmiset riiteleekin! Lemmikit ovat saattaneet olla jollekin koko elämä ja mahdollisesti ainoat aidot ystävät elämän aikana. Hän on viettänyt elämänsä nukkuen niiden kanssa vierekkäin, miksi ihmeessä samaa vierekkäin oloa ei voisi jatkaa haudassa? Perin outoa tulkintaa "lainsäätäjältä" tai mihin ikinä tuo sattuukaan perustumaan.

eip mtn.

Omalle maalle kun omaiset sirottelee, ei niiden tarvitse lakia lukea.

Kirkon säännöillä ei ole mitään tekemistä käytännön kanssa.
Lakia saareen ei tule kukaan latelemaan tai tilannetta vahtimaan.
Etenkin kun kukaan meistä ei edes kuulu kirkkoon.

Vanhempieni hautaus tapahtui niin että pyysin kairaamaan reijän sukuhautaan ja lupasin ilmoittaa kun voi sulkea.
Viikko oli suurinpiirtein väliä avauksen ja sulun välissä, eikä kukaan kyttäämässä mitä sinne kipattiin.

Juu minäkin oon luvannut miettiä keinot jos jään toista hautaamaan, saattamaan.
Minun omat tuhkat saa roiskaista mihin haluaa, kenenkään ei tarvi patsastella velvollisuudesta jonkun kiven tai merkin luona.
Mutta kukin tavallaan!

Umac kirjoitti:Minun omat tuhkat saa roiskaista mihin haluaa, kenenkään ei tarvi patsastella velvollisuudesta jonkun kiven tai merkin luona

Samoin minun ja kaikista mieluiten taivaan tuulien vietäväksi, mutta tuo ei ilmeisesti ole mahdollista.
Tämä toki vähän aiheen ohi, kun on kyse lemmikeistä.

Sirotella saa maanomistajan luvalla, niin lupa vaikka omalle pihalle.
Sitten vaan tuhkat mukaan ja lähiseudun korkeimmalle sillalle tms ja vipsauttaa menemään.

Luin jostain ettei uurnia luovuteta enää omaisille jollei ole näyttää hautapaikkaa.

Nyt kun keskustelu on jo rönsynnyt, niin musta koko ajatus tuhkista on hassu. Siis minulle henk koht. Mulle ihmisten eikä eläinten tuhkat merkitse yhtään mitään, enkä halua niitä kotiin enkä käy muistelemassa ihmisiä hautausmailla. Jos ja kun muistelen, niin yleensä paikassa missä on yhteisiä muistoja tai missä nyt kukakin tai mikäkin yhtäkkiä pulpahtaa mieleen vaikka musiikista, tuoksusta, tunnelmasta yms. Mulle on siis aivan yhdentekevää, mitä mulle tapahtuu kuin kuolen. Kiva tietty olisi, jos voin olla jotenkin hyödyksi, jos ei muuten (esim. elinluovutuksilla) niin voi ripotella vaikka kukkapenkkiin tai keväthangille nopeuttamaan lumien sulamista.

Vieras kirjoitti:Luin jostain ettei uurnia luovuteta enää omaisille jollei ole näyttää hautapaikkaa.

7 luku, pykälät(= §) 18, 19 ja 20
https://www.finlex.fi/fi/lainsaadanto/2 ... 1__heading

MellaM:n kanssa samaa mieltä. Muistot syntyy, niin hyvät kuin huonotkin, itse kunkin elinaikana. Kaikenlainen patsastelu kuoleman jälkeen on minusta kovin teennäistä. Muistaakseni Omakannassa oli jokin kohta, jossa pystyi antamaan suostumuksensa mm. elinluovutukseen. Täytyykin tarkistaa olenko sen tehnyt jo.

Ja siihen lomakkeeseen kun kirjoittaa esim. ”xx kaupungin sirottelualue mereen” niin se on riittävän tarkka ilmoitus ja tuhkan saa käpälään.
Tätä on viimeksi tammikuussa testattu ja toivon mukaan mahdollisimman lähiaikoina taas uudelleen.

Olen aina ottanut yksilötuhkauksen ja haudannut tai ripotellut tuhkat jonnekin.
Kolmen ensimmäisen sakemannin tuhkat (kuolivat kaikki 1,5 vuoden sisällä) menivät isoon uurnaan ja kirjahyllyyn, koska silloinen mieheni halusi niin. Liekö sillä edelleen tuhkat tallella.

Parin koiran tuhkasta olen teettänyt muistoesineet. Näistä on vielä vähän tuhkaa jäljellä. Pitäisi varmaan ripotella ne jonnekin, en ajatellut ikuisesti säästää.

Mitä tulee tuohon, että (ihmisen) tuhkia ei luovuteta, jollei ole ilmoittaa hautapaikkaa, niin siihen on kyllä ihan hyvät perusteet. Olen just seurannut läheltä tapausta, jossa kolme keski-ikäistä sisarusta tappelevat verissäpäin edesmenneen äitinsä tuhkista Härskein veli kävi krematoriossa hakemassa uurnan ja ilmeisesti jemmasi sen, ja nyt kaksi muuta parkuvat, että äiti on valheella ja viekkaudella varastettu heiltä. Kannattaa muistaa, että sisarusriidat ovat katkeraa todellisuutta, ja se, että tuhkan/uurnan käsittelystä on tarkat pykälät, ei ole pelkkää byrokraattista kiusantekoa, vaan sen on tarkoitus juuri estää tuollaiset riitatilanteet. Samaten jatkuvasti on tappeluita, joku joku haluaa haudata omaisen arkussa, toinen taas on vakuuttunut, että uurna on parempi vaihtoehto

Meillä Hietaniemen hautausmaalla Helsingissä on 2 sukuhautaa. Jo lapsesta asti olen käynyt vanhempieni kanssa niitä hoitamassa. Se on minulle kevään merkki, kun käyn laittamassa kukat haudoille kasvamaan. Ja jouluisin, kun siellä käymme, niin on aivan uskomattoman kaunista se kynttilämeri, kun omaiset muistavat haudoilla rakkaitaan. Sen tiedän, että kuollessani minulla on hautapaikka läheisteni kanssa samassa haudassa, jota eläessäni olen hoitanut.