Lemmikit

Hienoja ajatuksia ja pohdintaa vegailia. Minulla on ollut onni elää kohta puolivuosisataa rakastamieni borzoitten kanssa, itse olen hiukka vanhempi, enkä voisi tilannettani muuten ajatellakaan. Jalkani vammautui onnettomuudessa ja johti mm. siihen,etten metsässä enää kirmaile enkä kehissä pysty juoksemaan. Siitä huolimatta en luovu koiristani, päinvastoin, odotan uutta pentuani syntyvän ja toivon mukaan saan hänet syksyllä kotiini. Tällä kertaa hän e synny omaan kotiini.

Juu ei ole irtipidettävä rotu minulla, koirapuistoissa kävisimme, jos niitä olisi lähempänä kuin 50 ajokilometriä. Ja ei ole minkäänlaisia odotuksia tulevan pennun suhteen, suht kokenut olen näissä asioissa ja realistina ei voi pettyäkään. Toki pennun vanhemmat on tutkittuja ja palkittuja ja plaa plaa. Kyllä tahto ja intohimo on sellainen voima, että etiäpäin vie, oli sitten kyse mistä tahansa. Ja saisi käteen sopivan, kuten vegailia sanaili.

Tänään tuli hyvä jakso Functional breeding -podcastiin siitä miten populaatiotasolla kannattaisi jalostaa niin että säilytetään geneettinen monimuotoisuus ja terveyttä samalla: [url]https://functionalbreeding.podbean.com/e/mary-peaslee-md-mph-breeding-for-population-health/[/url]

Itse mietin myös että oikeasti en ole kukaan tai mikään, ja saan olla iloinen jos saan "toimivan seurakoiran".
jos hankin koiran, yritän toki hankkia sellaisen mitä voin pitää ongelmitta. Toisin sanoen käteen sopivan.
Mutta jos näin ei käy, tai ei käy täydellinen flaksi asian suhteen, niin oliko mulla oikeutta siihen alun perinkään? Se että maksan koiran, niin en välttämättä edes omista sitä. Tai häntä, jos tarkkoja ollaan.
Mikä minä olen sanelemaan mitään, toisesta elävästä olennosta.
Ookoo en lähde niin pitkälle, että muutan omakotitaloon kerrostalosta, ja rakennan aggressiiviselle koiralle jonkun säilytysholvin tai alan hyysäämään mitään, mihin ei ole rahkeita.
Mutta jos nyt vähän menee vituiksi koiran otto, niin voin kuitenkin joustaakin. Hyvin, hyvin, hyvin monesta ominaisuudesta.
Siis puhun vain itsestäni kun olen terve aikuinen. Voin säädellä elämääni ja asennoitumistani.
Oli mulla tarkoitus saada irtipidettävä rotu, mutta ei sitä voikaan pitää irti. Tai piti olla koirapuistokoira, muttei tulekaan toimeen urosten kanssa. Se on voi voi, ja koira kuitenkin. Sitten vain sopeudutaan.
Mitä enemmän on odotuksia, niin sitä suuremmin aina pettyy kun on elävästä olennosta kyse.

Niin ja se hyötyajatteluhan elää vahvana, että koiria teetetään johonkin tarkoitukseen, ja niiden jokaisen pitäisi siis olla sopivia siihen.
Koiranpentuja varmaan ajateltiin yhteen väliin tehtävän kuten autotehdas tekee autoja, jokaisella autolla on oltava tietyt ominaisuudet, ja asiakas vain tulee setelitukun kanssa hakemaan tarpeisiinsa sopivan auton.

Vieläkin lukee välillä netistä mihin "käyttöön" koira tulee, joka on aika rumasti sanottu lopulta.
Sen pitäisi olla niinpäin, että se joka oikeasti tarvitsee jotain hyödyllisyyttä koirasta, etsii sen yksilön ja varmaan löytää.
Suurimmalle osalle pennuista pitää kuitenkin löytää koti ylipäätään, ja siellä ne eivät tarvitsekaan niitä kaikkia ominaisuuksia.
Yleisin vertaus on, että mitäs ostat hienon Ferrarin jos aijot ajella sillä vain toria ympäri.

Pitäisi jotenkin hyväksyä että koira ei ole työkalu oikeasti, vaikka niitä sellaisena käytetäänkin ja niillä on tärkeitäkin tehtäviä.

Ja hyväksyttävä se, että koiria syntyy erilaisia. Jotkut ihmisetkin voittaa olympialaisissa, ja heitä sinne joka olympiavuosi riittää kisailemaan, vaikka heitä tuskin tarkoituksella on jalostettu. Kuhan sattuvat syntymään ja ovat lahjakkaita.
Koirillakin vois höllentää otetta, ja miettiä tarvitseeko niiden olla niin Ferrareita. Edes siihen työtehtävään ei välttämättä tarvita ihan täydellistä koiraa, vaan hyvä riittää. Opaskoira toki asia erikseen, ja kaikki missä kyse on ihmishengistä.

[quote="vegailia"]Mun mielestä edes kloonaamalla ei onnistuttaisi saamaan täydellisen vakaata koiratyyppiä, jolla ei olisi yksilöllisiä vaihteluita.
Kaikkien geenien ja niiden aktivoitumiseen johtavien syiden jäljille ei päästä, eikä sen pitäisi olla tarpeenkaan.[/quote]
Hienosti palautit ketjun siihen, mistä alunperin oli kyse. Siitä että koirien samanlaisuus aiheuttaa sairastavuutta, ja siksi monimuotoisuutta pitäisi lisätä merkittävästi eikä vähentää. Se on kannatettava ajatus.

Itse olin kuvitellut, että suurin osa pentueen koirista soveltuisi siihen työhön, johon ne on tarkoitettu. Että metsästyskoiran pentueesta suurin osa toimii metsällä, palveluskoirat harrastuksissa ja seurakoiran pennuista suurimman osan kanssa on helppo olla ja kulkea. Sehän ei edellytä, että koirat olisivat keskenään samanlaisia, vaan että muutamat ominaisuudet ovat. Tai ehkä kyse on vain yhdestä ominaisuusryhmästä. Opaskoiran työ on toki huomattavan vaativaa, joten ei ihan suoraan vertaudu. Konkretisoi kuitenkin sitä, miten vaikea ominaisuuksista on pitää kiinni. Siksi vähän kipuilen sen kanssa, että omaan käteen sopivan koiran löytäminen tulee roturisteytysten myötä olemaan aika mielenkiintoista.

Kysymys sisäpiiriläisille:

Oletetaanko kasvattajien tai koiran ottajien keskuudessa, että jos pennut ovat kaikki samanlaisia, niin kasvatustyö on silloin onnistunutta?
Tuli tuosta mieleen että puolet opaskoirista hylätään, tai yli puolet.

Mun mielestä edes kloonaamalla ei onnistuttaisi saamaan täydellisen vakaata koiratyyppiä, jolla ei olisi yksilöllisiä vaihteluita.
Kaikkien geenien ja niiden aktivoitumiseen johtavien syiden jäljille ei päästä, eikä sen pitäisi olla tarpeenkaan.

Oletetaan että pariskunta vaikka tekee lapsia 6 kpl, ja vain yksi heistä on L:n ylioppilas ja muut ovat parempia käytännön ammateissa.
Onko tää pariskunta epäonnistunut lastenteosta, kun ei tullut kuutta toistensa kopiota vaan täysin erilaisia persoonia ja jollain on jopa isoisänsä nenä, joka on hypännyt sukupolven yli.

Lt kuitenkin tyhjää parempi, karsii edes ääripäät. Siten moni ajattelee, oletan.

^ Hain itsekin sitä laajaa artikkelia luonteen periytyvyydestä, mutta sitä ei enää sivustolla ole. Sen sijaan löysin gradun opaskoirien luonteiden periytyvyydestä ([url]https://helda.helsinki.fi/server/api/core/bitstreams/7692db7d-4059-4111-b349-5401468f54a0/content[/url]).

Siinähän on sikäli mainio lähtökohta, että ulkonäölliset seikat eivät ohjaa jalostusta millään tavoin ja kaikki koirat testataan vuoden, puolentoista iässä. Opaskoirakoululla on käytössään moninkertainen määrä faktaa tavalliseen kasvattajaan verrattuna ja lisäksi labbis/kultsu roturisteytyksiä. Luonteen ja ehkä terveydenkin jalostamisesta kertoo paljon se, että kaikesta tiedosta ja osaamisesta huolimatta yli puolet koirista hylätään. Halutunlaisia on ilmeisesti aiempaa enemmän, koska aiemmin pentuja syntyi enemmän ja käytössä olevia opaskoiria oli vähemmän.

Mitenhän hyvin tavalliset kasvattajat voivat saavuttaa omia tavoitteitaan, kun geenipohjaa ei voi omin päin laajentaa eikä kasvateista ole kuin rajallisesti tutkimus-/testitietoa? Pennunostajalla on vielä vähemmän mahdollisuuksia. Umacin mainitsema laatikkovalinta ja huomiot pentupedistä. Itsekin katson luonnetestitulokset ja huolestun, jos sellaisia ei ole. Siitä huolimatta, että mielestäni luonnetesti kertoo aika vähän siitä, millainen koira on arjessa. Yllä mainitsemani gradu kertoi, että opaskoirat testataan parin viikon sisällä moneen kertaan ja eri testaajilla. Näin ns. päivän kunto ja eri testaajien henkilökohtaiset tulkinnat liudentuvat. Testi voisi olla myös laajempi. Luonnetestin osa-alueet ovat lienevät yhden ja saman kokonaisuuden osia:

"Tässä tutkimuksessa löytyi vahvoja geneettisiä korrelaatioita erityisesti keskittymiskyvyn, hermorakenteen, stressin, toimintakyvyn, ihmisiin suhtautumisen ja koulutettavuuden väliltä. Nämä ominaisuudet ovat keskenään samankaltaisia ja vaikuttavat varmasti biologisestikin ajatellen toisiinsa. Ominaisuudet ovat erityisen tärkeitä juuri opaskoirien koulutettavuuden kannalta ja siksi niiden voidaankin olettaa muodostavan laajemman ominaisuusryhmän koulutettavuus-tekijän alle." Lainaus gradun sivulta 40.

Kennelliiton sivuilla ollut pikkujuttu oli omiaan herättämään enemmän kysymyksiä kuin antoi vastuksia. Gradussakaan ei ollut lisätietoa arkuuden periytymisestä. Opaskoirien testauksessa on kyllä monia osa-alueita, joissa se voi tulla esiin eri muodoissaan. Harmi, olisi ollut kiinnostavaa ymmärtää tästä enemmän. Jäin pikkujutusta ihmettelemään sitäkin, että metsästysominaisuudet periytyisivät heikosti. Mitään en metsästyksestä ymmärrä, mutta juuri sen ominaisuuden olisi luullut olevan vahvasti periytyvää. Siis kun riistavietittömiä rotuja on lopulta aika vähän ja nekin seuraavat riistajälkiä kiinnostuneina, vaikkeivät niistä sen suuremmin sytykään. Mietityttää että mikähän on se käänteentekevä ominaisuus, joka ei juuri periydy...?

Jalostustieteilijä Katariia Mäen sivuilla on muistaakseni ollut tarkempaa tutkimustietoa koirien eri ominaisuuksien periytyvyysasteista. En nyt tähän hätään ehdi etsiä mutta Kennelliiton sivuilta löytyi tälläinen suppea listaus, Katariinä Mäen kirjoittama sekin:

"Esimerkiksi hedelmällisyys- ja metsästysominaisuuksilla on yleensä matala periytymisaste. Korkean periytymisasteen ominaisuuksista ovat esimerkkinä rakenneominaisuudet (esimerkiksi säkäkorkeus), monet luustoviat, sekä luonneominaisuuksista arkuus."

Koko juttu:

http://www.kennelliitto.fi/kasvatus-ja-terveys/koiran-jalostus/tietoa-jalostuksen-tueksi/periytymisaste

^Noin varmasti onkin, kuten kirjoitit tässä viimeisessä. Mutta meille tavan tallaajille merkkaa valtavasti se laatikkovalinta, siis yhdistelmän teoreettinen mahdollisuus ja siksi meistä moni tsekkaa mm. luonteen osalta tehtyjä osioita niistä vanhemmista. Kun tavallaan sitä yrittää karsia pahimmat ja itselleen huonoimmat ominaisuudet pois siltä osin kun niitä voi karsia. Ehkä se on vain teoreettista mahdollisuutta mutta esim. koiraa valitessa kaupunkiin, ihmisten ilmoille ja yhteiskuntaan sulautuvaksi kierrän itse arat ja ihmisaggret jalostusotukset.

^ Lainaus on minun tekstistäni. Ei sillä muuten väliä ole, kunhan selitän miksi minä vastaan Ninnin sijaan :D

Tarkoitukseni ei ollut sanoa etteikö luonne periytyisi, hyvä kun täsmensit. Ne eivät vain periydy niin selvästi kuin käyttöominaisuudet.
Minulla on lisäksi sellainen käsitys, että jotkut luonteenpiirteet periytyvät useammin emältä, mikä herättää kysymyksen siitä onko kyse sittenkään geneettisestä periytymisestä. Arkuuteen voisi vaikuttaa esim. adrenaliiniryöpsähdyksiset sikiöaikana tai emältä opittu käytös pentupedissä. Toisaalta niin voisi agressiivisuuskin olla opittua, mutta sen kulkemisesta tietyissä linjoissa on kai enemmänkin näyttöä. En ole seurannut tutkimustuloksia kovin aktiivisesti viime vuosina, joten tietoni voivat olla vanhentuneitakin. Saa oikein mielellään valistaa tuoreemmasta tiedosta.

[quote="Ninni"] Luonne periytyy heikosti eikä ominaisuuksistakaan voi olla varma, mutta aikuistuttuaan koirat yleensä näyttävät rotuisiltaan.[/quote]

On luonteessakin periytyvyyttä, esim. arkuudessa on aika korkea periytyvyys. Siihen liittyen myös ääni- tai alusta-arkuus. Ja myös muissa 'luonteenpiirteissä' osoitettu olevan eli ei ihan ohi noteerattava juttu. Mulle tärkeintä koirassa mutta johtuukin mun harrastuneisuudesta sillä saralla.
Tuon geneettisen monimuotoisuuden testaamisen soisi yleistyvän, voisi olla tärkeä työkalu jalostuksessa eikä laskettaisi pelkkiä prosentteja koiranetissä. Minäkin olen tehnyt kerran puolisisarusyhdistelmän, testasin koirat silloisella DLA-testillä jonka mukaan niillä oli siihen rotuun nähden kummallakin erilaiset haplotyypit ja uskalsin kokeilla yhdistelmää.
Toisella koirallani muutama vuosi sitten oli käytetty isänä rotuunotettua urosta, rodussa, jonka geenipooli on ympäri maailmaa pieni. Koko pentue testattiin myDog Dna:n kanssa ja oli huikea nähdä kuinka paljon yhdistelmä oli lisännyt monimuotoisuutta rodun keskiarvoon nähden.

[quote="Ninni"]Ekan koiran kohdalla en osannut oikeastaan hirveästi vaatia. Rotuvalinta oli hyvä, mutta ikään kuin tajusi viedä loppuun ajatusketjun, mitä haluan arjelta ja koiralta. Tai millainen koira minulle sopii.[/quote]

Totta. Rotumääritelmän luonnekuvausta on tosi vaikea viedä arjen tasolle. Siis että etukäteen ymmärtäisi, mihin kaikkeen koiran luonteen ja ominaisuuksien yhteispeli vaikuttaa. Puhumattakaan siitä miten paljon oma koiraosaaminen ja asuinalue vaikuttavat siihen, millainen siitä koirasta lopulta muovautuu. On ihan eri asia kasvattaa vilkas, vahvaviettinen, pehmeä tai arka koira maaseudun rauhassa kuin tiiviillä asuinalueella, jossa ympäristön virikkeitä ei voi mitenkään kontrolloida. Mitä kaikkea koira ehtii yllättävästä tapahtumasta oppia, osaako itse tukea koiraa oikein ja kuinka työlästä jälkien korjaaminen on. Riippuu koiran luonteesta ja siitä riittääkö oma osaaminen ja into. Sen verran vaikea paletti, ettei mikään ihme että ulkonäöstä on muodostunut niin tärkeää valintaperuste. Luonne periytyy heikosti eikä ominaisuuksistakaan voi olla varma, mutta aikuistuttuaan koirat yleensä näyttävät rotuisiltaan.

[quote="Ninni"]Ei siinä kauaa mene, kun se rakkaus tulee koiraa kohtaan ja siitä sen hetkisestä koirasta tulee maailman komein koira. Jos näin ei käy, niin en tiedä mikä menee pieleen. Ihmisten pitäisi ainakin osata hymähtää ja laittaa omaan arvoonsa jopa ne omat ulkonäkötoiveet koiran suhteen, vaikkei niiden mielessä käymiselle mitään voi.[/quote]

Toki ulkonäkötoiveista voi joustaa, jos koiran luonne ja ominaisuudet sopivat itselle. Toinen nykyisistä koiristani on puoliksi ihan muuta kuin mitä koiralta haluaisin. Se tuli minulle kodinvaihtajana: sen ominaisuudet ja kokemukset tekevät siitä vaikeasti hallittavan. Sen luonne on kuitenkin täyttä kultaa, sen ansiosta siihen on saanut rakennettua toimivan suhteen. ja suhteen varassa me etenemme pienin askelin kohti helpompaa yhteiseloa. Mutta: jos minulla ei olisi näin paljoa koirakilometrejä takana, en pystyisi näkemään että siitä tulee vielä tosi kiva koira.

Yritän tällä esimerkilläni sanoa, ettei pelkkä terveys ole tärkeää eikä edes terveys ja ominaisuudet. Tarhakoiralle nuo ehkä riittävätkin, mutta sisätiloissa elävän taajamakoiran omistajalle luonne on ratkaiseva tekijä. Sitä pitäisi myös pystyä ennakoimaan, jotta - Ninniä vielä lainatakseni - "varmistettaisiin, että koira on omistajalle sopiva". Ei kukaan halua koiraa, joka on kyllä terve kuin pukki mutta täysin epäsopiva omistajansa käteen.

[quote="ympyrä"]On puhuttu roturyhmäajattelusta ja minusta siinä olisi kyllä järkeä. Olisi mielenkiintoista tietää millaisia roturyhmiä tutkijat ja jalostustietelijät ovat kenties jo hahmotelleet. Ehkä parin vuoden takaista koirarotujen sukulaisuussuhdekarttaa (ympyrä jonka reunoilla rodut sukupuittain) voisi käyttää siinä osaltaan apuna?[/quote]

Koirarotujen sukulaisuussuhdekartta oli ihan uusi juttu. Onko tämä se, mitä tarkoitit [url]https://www.katariinamaki.fi/l/koirarotujen-sukupuu/[/url]?
Roturyhmäajattelusta tuli mieleen, että maltetaankohan siinä huomioida ryhmien sisäiset luonne-erot eikä keskitytä vain samankaltaisiin ominaisuuksiin...? Ettei koiraväki seuraavaksi porskuta laput silmillä genetiikan perässä (omenavarkaan sitaattia mukaillen).
Omenavarkaalle kiitos linkistä. Menee kuunteluun.

^ Kiitos vinkistä ja linkistä!

[i]"Rotukoiraväki porskuttaa laput silmillä vaikka ongelmat on tiedetty jo pitkään[/i]. "

Tämä ketju tuli mieleen, kun kuuntelin Koirat koirina -podcastia.
https://koiratkoirina.fi/koirat-koirina-podcast/

Rotukoiraharrastuksen ei ole koskaan ollut tarkoitus edistää koirien terveyttä, vaan vaalia puhdasrotuisuuden ideologiaa. Ja vaikka tiede tarjoaa uusia työkaluja, niin edelleen kennelmaailma pitää kiinni vanhoista aatteista.
Tietenkin edistystä on tapahtunut, mutta ihan liian vähän.

On puhuttu roturyhmäajattelusta ja minusta siinä olisi kyllä järkeä. Olisi mielenkiintoista tietää millaisia roturyhmiä tutkijat ja jalostustietelijät ovat kenties jo hahmotelleet. Ehkä parin vuoden takaista koirarotujen sukulaisuussuhdekarttaa (ympyrä jonka reunoilla rodut sukupuittain) voisi käyttää siinä osaltaan apuna?

Monimuotoisuus, veit jalat suustani, olin tulossa eilen kirjoittamaan mutta en ehtinytkään, tuota samaa kans että aloin tarkastella omia vaatimuksia tämän ketjun myötä. Ekan koiran kohdalla en osannut oikeastaan hirveästi vaatia. Rotuvalinta oli hyvä, mutta ikään kuin tajusi viedä loppuun ajatusketjun, mitä haluan arjelta ja koiralta. Tai millainen koira minulle sopii.
Minulla on jopa ulkonäkövaatimuksia ollut, eli esimerkkinä jos sakemanneissa on vaikkapa vähän kapeampi naamaisia, ja sitten niitä ruskeakarhumaisia massiivisia, niin olisin ehdottomasti valinnut sen kapeampinaamaisen yhteen väliin.
Mulle tuli mutkan kautta kodinvaihtaja, joka sattui olemaan turkkirotu ja siitä asti muovautui vaatimus, että ei turkkirotuja ;D ainakaan enempää.

Nyt ajattelen tästä kaikesta, että kun koiraa valitsee, niin ihmisellähän ei ole vielä muuta, kuin se ulkonäkö. Ei ole sielua, ei suhdetta siihen koiraan, vain haavekuva.
Siinä vaiheessa pitää tehdä se "kill your darlings" jota suositellaan kirjoittajien oppaissa ym. Eli ne hyväksihavaitut ideat pitää uskaltaa hylätä, ja pitää mieli avoimena.
No miten hyvin siihen käytännössä pystyy, ellei edes tiedä, että ne vaatimukset olisi mitenkään kohtuuttomia tai huono asia? Niillähän vain varmistettaisiin, että koira on omistajalle sopiva. Ettei sen tarvitse koskaan vaihtaa kotia siitä syystä, että suhde ei toimi omistajan ja koiran välillä.

Mutta: Olen huomannut että nää vaatimuslistat ovat tosiaan päteviä omalla kohdalla ainakin vain silloin, kun ei ole vielä sitä koiraa.
Minulla oli ulkonäkötoive nykyisenkin koiran kohdalla, mutta silti otin koiran eri perustein. Toin sen kotiin ja kattelin, että hitsi, ei tää ole sen näköinen mitä ikinä kuvittelin, mutta siinä se nyt on ja sen on kelvattava. Turkkirotuunkin sopeuduin, ja koirissa on aina jotain mihin joutuu sopeutumaan.

Ei siinä kauaa mene, kun se rakkaus tulee koiraa kohtaan ja siitä sen hetkisestä koirasta tulee maailman komein koira. Jos näin ei käy, niin en tiedä mikä menee pieleen. Ihmisten pitäisi ainakin osata hymähtää ja laittaa omaan arvoonsa jopa ne omat ulkonäkötoiveet koiran suhteen, vaikkei niiden mielessä käymiselle mitään voi.

Elämäntyyliä voi myös tarkastella, itselle olisi vaikkapa tärkeä lenkkikaveri jonka kanssa pääsee juoksemaan: Mutta kun koira sattuikin olemaan haaveilijasorttia joka jää joka kukkasta haistelemaan, niin ei niistä lenkeistä tulekaan sellaisia että kiidetään halki suburbian ja tullaan kotiin tarkastamaan syke. Vaan pysähdellään koiran tahtiin: Onko se huono asia, ei välttämättä.7

Tämän ketjun myötä olen alkanut oivaltaa, ettei minulle itsellenikään ole ihan sivuseikka että miltä koirani näyttää.
Haluan maltillisen turkin, koska en usko jaksavani vaativan turkin hoitoa enkä toisaalta jatkuvaa pukemista eri säätiloihin. Haluan riittävän ison ja kevytrakenteisen koiran, että se voi liikkua vaivattomasti ryteikköisessäkin metsässä eikä massa rasita sen niveliä tarpeettomasti. Haluaisin vaalean koiran, koska se kestää kesän aurinkokeleissä paremmin eikä siitä ole muulloin haittaa. En haluaisi, että geeniarpajaisissa minulle osuisi huonosti kulmautunut, pitkä- tai lyhytselkäinen tms pentu. Siinähän menee aika monta sukupolvea ennen kuin väistyvienkään geenien tuomat ominaisuudet katoavat kannasta.

Tähän toivomuslistaan kun yhdistää koiralta toivomani ominaisuudet, niin liikkumavaraa saattaa jäädä kovin vähän. Minun pitäisi siis oppia joustamaan ulkonäkötoiveissani aika reilustikin, jos haluan tiettyjä ominaisuuksia, Eikä silti ole varmaa, että koiralle lopulta kehittyisi toivottuja ominaisuuksia, vaikka se pentupedissä siltä vaikuttaisikin. En ehkä ilahtuisi jättikokoisesta karvakasasta, jolla on kääpiöpinserin ärhäkkä luonne.

Siksi tällaisen koordinointiin tarvitaan joku jalostukseen perehtynyt, riittävästi resurssoitu taho. Kennelliitto käy minulle yhtä hyvin kuin joku muukin. Kunhan on valmiuksia kerätä tietoa siitä, mitkä rodut täydentävät toistensa geeniperimää ja käyttötarkoituksen mukaisia ominaisuuksia. Sillä tavoin voitaisiin päästä siihen, että eri käyttötarkoituksiin olisi lopulta yksi koira. Luin joskus kauan sitten, että jenkeissä hylättyjen koirapopulaatioiden ulkonäkö alkaa vuosien myötä yhtenäistyä. Pisimpään vapaasti risteytyneet näyttävät lähinnä laikalta. Mielenkiintoinen ajatus.

Suurimmalle osalle seurakoirien omistajista koiran täsmälliset mittasuhteet ja täsmälleen rotumääritelmän mukainen väri ovat varmaan toissijaisia kivan luonteen ja terveyden rinnalla. Samoin näyttelymeriitit. Käyttökoirien kanssa harrastavillekin ulkonäön yksityiskohdat lienevät merkityksettömiä toimintakykyyn ja terveyteen verrattuna. Näyttelytkö ovat kaiken pahan alku ja juuri? Entä jos arvosteluna olisikin, että koira on riittävän rodunomainen, ja se riittäisi?

Nyt kun koirakanta on jo degeneroitunut, pyörää ei varmaan enää saa pyöräytettyä taaksepäin ja rotujen terveyttä palautettua.

Kuka estää rotujen risteyttämisen? Ei kai mikään liitto voi estää pennuttamasta terveempiä ja kivoja koiria? Syy on siinä että porukka haluaa kisata ja näyttelyttää, ja silloin on ”pakko” harrastaa rodun sairastuttamista. Koko koirarotubisnes pitäisi ajaa alas, ei tarvi lähteä mihinkään takaluukkupentuihin, olisi olemassa parempikin tapa.

^^ Mutta muuten olen kyllä täysin samaa mieltä kanssasi.

Sekarotuisten kasvatukseen on liittynyt niin paljon negatiivisia lieveilmiöitä että vamaan siksi suhtautuminen sekiksiin on ollut varautunutta ja nuivaakin. Kovasti toivoisin että sekarotuisten kasvatus ja kauppa siirtyisi epämääräisiltä ulkorakennuspennuttajilta ja trokareilta asiallisiin puitteisiin ja koiria alettaisiin kohdella hyvin. Ettei koiria pidettäisi kurjissa olosuhteissa pelkkinä lisääntymiskoneina vaan ne saisivat arvoisensa huolenpidon, hoidon ja kohtelun.

Koko rodunjalostus pevisoineen päivineen alkaa osoittautua yhä enemmän keisariksi ilman vaatteita. Aiemmin oli lähes synti jaa häpeä omistaa sekarotuinen koira, saati teettää sellaisia. Niillä ei saa harrastaa jne. Ihminen on kaikessa viisaudessaan tuottanut sukupuuttoon joutavia eläimiä, joiden elämä on kivuliasta ja omistajille stressaavaa. Turhanpäiväistä touhua pilkunviilailuineen.

Tarkoitus voi pitää koirat terveempinä, ellei tarkoitus ole sievältä näyttäminen. Tai näyttävyys. Tai isous tai pienuus.
Toisaalta liika tarkoituksenmukaisuuskin pystytään viemään pöyristyttävään pisteeseen.
Tehtaillaan koiria jotka eivät vain ainoastaan suoriudu riittävän hyvin jostain temppradasta ja vietä pitkää poliisiuraa, vaan ovat jotain älyttömiä viettitykkejä jotka tyyliin kiipeävät pystysuoraa puun runkoa ja ties mitä mahdottomuuksia, mihin ei kukaan tai mikään järjellinen olento pysty, tai edes tarvitse pystyä sen oman lajityypillisen elonsa puitteissa.
Eli tarkoituksena pärjätä jossain harjoituksessa, luodaan koiria joilla ei ole mitään virkaa eikä paikkaa sen tietyn harrastuksen ulkopuolella, ja harrastus sitten vain tiettyyn pisteeseen asti palvelee tarkoituksen mukaista käyttöä jossain työssä.
Harrastus perustelee itseään sillä, että näin teetetään työkoiria ja kestäviä koiria.
Mutta loppupeleissä se menee aina siihen, että metsästetään meriittiä ja pokaalia itsetarkoituksena.
Keikahtaa varmaan aina jossain kohtaa.
Eli jopa tarkoituksenmukaisuus voi aiheuttaa eläimelle kärsimystä, jos se on niin vain sen yhden tarkoituksen mukainen ettei se pysty olemaan missään enää. Joku äärimmilleen jalostettu ajoviettikin on varmaan kiva, mutta kun metsästysaika on vain osan vuodesta.
Ja omistajakaan ei ole ihan kohta kuolemassa nälkään, eli ei ole tarvetta sellaisellekaan koiralle todellisuudessa, joka ei välitä kivusta, nälästä, kylmästä eikä mistään kunhan pääsee ajattamaan. Vaan riittäisi ihan normaalikin koira siihen, että saa vähän aikaa keikkua kannonnokassa ja pohtia seuraavaa ruokareseptiä.

Tai sitten jos jalostettaisiin koiran tarkoituksen mukaan? Olisi ajavia koiria, lintukoiria, seurakoiria jne. Ulkonäkö vaihtelisi välillä enemmän ja välillä vähemmän. Niinhän niitä joskus muinoin jalostettiin ennen kuin keksittiin rotumääritelmät. Ja mentiin metsään niin että soi...

[quote]
Jopa niin johdonmukaista, että yhdelläkään F1 polven koiralla ei ole lyttynaamaa ym epäterveitä piirteitä, jos toisella vanhemmalla on normaali kuono.[/quote]

Olet varmaan oikeassa.

Tarkoitinkin lähinnä sitä, että kun saman rodun koirat astelisivat vaikkapa näyttelykehässä, ne eivät olisi toistensa melkein identtisiä kopioita, vaan tosi erinnäköisiä.
Toki, onhan eläinmaailmassakin geneettisesti monimuotoisia lajeja, jotka ovat melko samannäköisiä toisten samanlajisten kanssa. Esim pystyy tunnistamaan mikä on kauris, mikä on joutsen, mikä on talitintti. Koska niissä on lajinomaiset tunnuspiirteet.
Koirilla lajinomaiset piirteet ovat myös tunnistettavia, siksi lapsikin osaa jo varhain erottaa koiran kissasta. Myös monet niistä koirista, joilta lajityypillisiä piirteitä on koitettu jalostuksella häivyttää.
Mutta rodunomaiset piirteet eivät olisi enää niin ennustettavia varmaan, jos koirat oikeasti vapautettaisiin sukusiitoksesta?
Ei voisi näyttelyhooceeharrastaja koota koiristaan riviä ja masturb..eikun siis olla tyytyväinen siihen, että on niin kiva kokoelma samannäköisiä koiria.

”Jos koirat olisivat geneettisesti monimuotoisia, voisi syntyä yhtäkkiä vaikka millainen koira. Tai joka koira samassa pentueessa eri näköinen.”

Ja jokainen, joka on ikinä nähnyt kahden, tai useammankin rodun risteytyksen, tietää ettei näin tapahdu. Genetiikka on varsin johdonmukaista.
Jopa niin johdonmukaista, että yhdelläkään F1 polven koiralla ei ole lyttynaamaa ym epäterveitä piirteitä, jos toisella vanhemmalla on normaali kuono.

Tällä hetkellä yhdessä ”meidän” rodussa yhdistyksen työryhmä pohtii haluaako ne Kennelliiton hyväksyntää tai ei.
Me ollaan ehdottomasti sitä vastaan, Kennelliitto ei ole yhdellekään rodulle tehnyt mitään hyvää, ikinä.
Ei se ole sen vaivalloisempaa rekisteröidä jenkkeihin ja olla täällä virallisesti ”sekarotuinen”.

Miten jos koirat ei olisi sukusiittyneitä, niin olisiko sitten paljon vaihtelua ulkonäössä ja ominaisuuksissa?
Sitähän ei ihmiset kestä, että on laikku väärässä paikkaa, niin eihän muu auta kuin roikkua siinä sukusiitoksen partaalla että sopivasti koirat muistuttavat toisiaankin, ennen kuin risteytetään?
Eli mietin kun vaikkapa otetaan joku rotu, jolla on tietty karva, sen pitää ajaa jänistä tai kettua tai tiikeriä nimenomaan X kilometriä, sen jalat pitää olla tietyn pituiset, säkä tietyn korkuinen, ja sillä pitää olla niin kova luonne että häntä on tanassa, mutta sen pitää olla niin mukava että sitä pystyy pitämään ihmisten keskuudessa.
Eli jos tää kaikki sukusiitos poistuu, ja se on syy mikä tekee nyt sekä ne sairaudet, että identtisen ulkonäön ja sen mikä rodusta tekee rodun yleensäkin, niin eihän sitten auta kuin hyväksyä että joskus syntyy "väärän värinen" koira tai väärän näköinen. Tai liian lempeä vahtikoira, tai liian äkäinen lemmikkikoira.
Vaikka nytkin olisi kysyntää vaikkapa metsästyskoirille jotka ei metsästä, niin näiden syntymistähän se edesauttaisi koska luonne ja ominaisuudet vaihtelisivat tosi paljon.
Saako erilaisia koiria sitten olla?

Onko koirien ostajalla sama juttu kuin mäkkärin asiakkaalla, että tykkää nimenomaan siitä että menet mille paikkakunnalle vaan ja näet sen saman logon ,voit tilata ja tiedät mitä se hamppari sisältää.
Ostamall tietyn rodun, ostaja haluaa sen tietynlaisen koiran. Jos koirat olisivat geneettisesti monimuotoisia, voisi syntyä yhtäkkiä vaikka millainen koira. Tai joka koira samassa pentueessa eri näköinen.

Minulle tuli uutisesta samankaltaisia ajatuksia kuin Hurtlundille. Tieto lisääntyy ja se on hyvä - kunpa vielä käytännön toimintakin lisääntyisi. Rotukoiraväki porskuttaa laput silmillä vaikka ongelmat on tiedetty jo pitkään. Huuto on kova: Ei roturisteytyksiä meidän rodulle, ei, ei, ei !! Tätä on huudettu joissakin roduissa jo yli kymmenen vuotta ja tätä huudetaan useimmissa tietämissäni roduissa (99%) tälläkin hetkellä.

Roturisteytysluvan anomiseen Kennelliitolta vaaditaan Kennelliiton sääntöjen mukaan rotuyhdistyksen yksimielinen päätös - kukaan yksittäinen kasvattaja ei voi lähteä roturisteytystä tekemään. Kuinka monesta yhdistyksestä löytyy yksimielinen päätös? :? Ellei Kennelliitossa toisin päätetä, saamme odottaa seuraavia roturisteytyksiä vielä pitkään.