Lemmikit

Kateus on ihan normaali tunne tuossa tilanteessa. Ja voimakas lapsen kaipuu on sekin ihan normaalia. Miehen voi olla vaikea sitä ymmärtää, koska harvempi mies käsittääkseni kokee ihan vastaavia tunteita. Sehän on hienoa että mieskin tuntee nyt olevansa valmis lapsen saantiin. Faktahan on, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä isommaksi kasvaa riski, ettei raskaaksi tuleminen onnistukaan helposti, tai että raskausaikana jotain menee pieleen. Sitä en ihan ymmärrä, miksi pitäis odottaa rauhallisempaa aikaa, että voi "alkaa yrittää". Harvemmin vauva ihan ekoista yrityksistä saa alkuaan, ja vaikka heti tärppäiskin, niin eihän se ilmesty kuvioihin kuin vasta 9kk päästä.

Tsemppiä TlGERille. Muistan että olet vuosien varrella monesti kirjoittanut noista haaveistasi. Toivottavasti ne vielä toteutuu.

No tässä sulle perspektiiviä: olen hieman alle nelikymppinen, suurimpana haaveenani on oma perhe ja pari lasta, ja haluaisin, että unelmieni joutsenhäät olisi ensi kesänä. Ei vaan aavistustakaan, kenen kanssa nämä asiat toteutan ja mistä edes lähtisin etsimään jotakuta potentiaalista. Mutta yritän olla stressaamatta, koska asioilla on tapana järjestyä juuri kuten haluan. Siihen luotan.

Olemme mieheni kanssa hieman alle kolmekymppinen pariskunta, ostimme reilu vuosi sitten osakkeen, joka on sen kokoinen, että mahdutaan vaikka olisi pari lasta ja koirakin joskus.

Itse olen puhunut jo pari vuotta sitten, että haluan vauvan ja että olisin valmis ja halukas yrittämään sitä vaikka heti. Mies ei tuolloin vielä "ollut valmis", mutta vakuutti, että haluaa kuitenkin jossain vaiheessa lapsia kanssani.

Aikaa on kulunut, tämän ikäisiä kun ollaan, niin lähipiirissä porukka kihlautuu, menee naimisiin, saa lapsia. Ei toki kaikki, osa ystävistä on sanonut suoraan että ei halua lapsia tai sitoutua tai kumpaakaan ainakaan vielä, vaan haluavat luoda uraa tai harrastaa tai matkustella.

Taas tällä viikolla kuulin, että yksi ystävä odottaa vauvaa ja olen niin onnellinen heidän puolestaan. Mutta samaan aikaan purskahdin spontaanisti itkuun (en kuullut tätä kasvotusten tai puhelimessa, joten sitä ei kukaan nähnyt) koska tuntuu että itse jään edelleen paitsi siitä yhdestä suurimmasta haaveesta ja toiveesta.

Miehen kanssa ollaan juteltu, ja nyt hän on asialle "lämmennyt", ja koska syksy on kaikin puolin hektinen, sovittiin että loppuvuodesta meilläkin voisi olla mahdollista alkaa yrittää. Nyt kun miehelle tätä uusinta vauvauutisen jälkeistä itkua purin, hän ei ymmärrä, koska meillähän on suunnitelma. Hän ei vaan ole tajunnut, että " suunnitelmasta" huolimatta olen jo sen melkein pari vuotta tätä haavetta lykännyt ja sulkenut johonkin sisuksiin, jotta pystyn vilpittömästi olemaan onnellinen kaikkien muiden vauvauutisista. Enkä tiedä sainko vieläkään häntä täysin ymmärtämään kaikkea sitä, mitä päässä liikkuu.

Halusin tämän johonkin purkaa. Lähimmässä ystävissä, joille voisin tästä puhua, ei ole ketään, joka olisi samassa tilanteessa ja voisin tästä puhua. Enkä oikeastaan tiedä haluaisinko/osaisinko edes.