Lemmikit

Miksi anonymous on tönäissyt ketjua, siihen kommentoimatta? Ketjun ainoa vastaus on elokuulta, ei tältä päivältä.

Lapsensa perhesurmassa menettänyt äiti sanoo että tuollaisesta tapahtumasta selviää koska ei vaan ole vaihtoehtoja. Näin sanoo myös moni muu läheisensä menettänyt. Hetki kerrallaan, päivä kerrallaan.
Olen itse konkreettisesti nähnyt sen miten yllättäen kuolema voi tulla. Kun keski-ikäinen perusterve ihminen herää aamulla, pukee päälleen, menee keittiöön, laittaa kahvin tippumaan ja tekee voileivät. Siinä kohtaa tuli lähtö. Voileivät olivat valmiina lautasella, voileipätarvikkeet laitettu takaisin jääkaappiin, kahvikuppi otettu jo keittimen viereen. Ja sitten elämä loppui. Minä olin se joka sammutti kahvinkeitimen, kukaan ei sitä juonutkaan sinä aamuna.
Tai kun perheenäiti oli juhlimassa ystäviensä kanssa, tuli aamuyöllä kotiin, nousi aamulla lasten kanssa. Kunnes miehensä heräsi ja ehdotti että vaimo menisi vielä nukkumaan, kyllä hän hoitaa lapset. Vaimo meni nukkumaan, pyysi herättämään kahden tunnin päästä. Lapsi meni herättämään, mutta äiti ei koskaan enää herännyt.
Ja niin edelleen.

En pelkää omaa kuolemaani, olisin sen kanssa sinut. Mutta kun olen niin usein nähnyt miten elämä voikaan päättyä, pelkään joskus että läheisilleni tapahtuu jotain. Etenkin lapsilleni. Koetan olla höösäämättä liikaa, mutta tiedostan kyllä aina että tämä voi olla viimeinen kerta. Ei siis erota riidoissa, ja muistan aina sanoa rakastavani. Että varmasti tietävät. Sillä mennään, koska kaikkeen emme voi vaikuttaa.

Miten ne saattaa järkyttää. Luin vastikään Erkki Auran Tyttö tanssii ja se on valokuvin täydennetty. En tiedä sitten onko kyseessä (oma) erityisherkkyys vaan oli kyllä syvästi surullinen ja koskettava runokirja. Miksihän jotkut kohtalot sattuu aina hermoon kuten Sirkesalojen, aikanaan, aina vaan. En toivo yksityiskohtaisia tapauskertomuksia tai kuvausta vaan ennemminkin pohdituttaa. On ihmisiä jotka surutta pystyy vaikka mihin tosi kipeään, sairaaseen jos mihin hyväksikäyttöön ilman suurempia suruja ja on ihmisiä jotka ei tahdo kestää jonkun nelivuotiaan täysin avointa ja luottavaista katsetta kirjan postikorttikuvassa, otettu viikkoa ennen isovanhemmille lähetettäväksi, viikkoa ennen kuin hän kuolee. Enkä tajua miten ihmiset pääsee yli tuonkaltaisesta, läheiset, koen tsunamin kokoista empatiaa kuten silloinkin kun se tapahtui. Vaan täältähän lähdetään, joku saappaat jalassa, joku toinen kituen vuodeosastolla, kolmas nuorena, eihän sen pitäisi järkyttää, eihän. Kenties kysymys onkin, miten suhtaudut kuolemaan. Piece of cake?