Lemmikit

Hyvännäköisiä nuoria miehiä sitä kai kaipaa siis sellaisia pantavia, skarppeja ja kauniita, ei läskimahoja tylsimyksiä andropaussissa
yökerhoja tai baareja en kaipaa ne oli sama kuin suihkussa käynti, että siinä käydään ja mennään, sama kuin pennumpana että mennään kaupungille joka viikonloppu - vain kävelemään ympäriinsä joo ei kyllä kaipuuta

Toi on muuten totta, että yökerhot oli ihan eri asia joskus kuin nyt. Edelleen joissain baareissa voi olla aika kiva meno, mutta niitä on silti aika vähän. Yksi sellainen baari missä olen viime vuosina tykännyt käydä, on Erottaja-baari Helsingissä ja eniten sunnuntaisin. Tosin, nyt kun en enää asu siellä päinkään, niin ei ole tullut käytyä. Nuorena tuli käytyä välillä 4 - 5 päivänä viikossa baareissa. En ole koskaan täysikäisenä juonut alkoholia, mutta silti oli kauhea hinku baariin näkeen kavereita, tanssimaan ja pitämään hauskaa. Sieltä on sika hauskoja muistoja, mutta en silti varsinaisesti kaipaa sitä. Nyt en enää jaksaiskaan. Käydään yhden kaveriporukan kanssa edelleen välillä ulkona ja edelleen meillä on hauskaa, mutta ei enää onnistu monena päivänä viikossa Mutta vieläkin varsinkin yhden kaverin kanssa meillä on välillä aivan mahtavia seikkailuja. En olisi parikymppisenä uskonut, että vielä sitä tässäkin iässä voi jekkuilla kaikenlaista.

Terveyttä kaipaan ja vuosikymmeniä elinaikaa.

Kaipaan nuoren henkilöni fysiikkaa, ystäväpiiriä, monipuolisempaa elämää, inspiraatiota ja keskittymiskykyä, avoimia polkuja
kadun etten mennyt yhden syliin kun se tarjoutui
kadun etten kiertänyt enemmän Eurooppaa ja muuta, mutta kun ei koskaan ollut ylimääräistä rahaa joten sehän on ollut vain pakon sanelemaa

Helmi* muualta kirjoitti:Kaipaan ehkä eniten sitä fiilistä että maailman on avoimena ja mahdollisuuksia täynnä. Toki se on sitä vieläkin, mutta ehkä vähän eri mittakaavassa.

Komps tuo. Juuri se fiilis että aikaa on ja voi vielä valita kaikesta mahdollisesta. No toki sekin oli osin illuusio eikä kaikki ollut valittavissa edes nuorena, mutta se oli kiva illuusio

Ja sitten sitä kavereiden kanssa hillumista, oltuamme yhdessä koulupäivän, soittelimme usein vielä illallakin, kun oli niin paljon asiaa Nyt ei ehtisi eikä vaan jaksaisi, tai istua halpa viinipullo kädessä "parantamassa maailmaa".

Komppaan myös niitä ravintolailtojen hienoutta, niitä odotettiin ja porukalla meikattiin ja valmistauduttiin. Ei sieltä tainnut juuri kellekään mitään lopulta jäädä käteen (puolisot löytyi harrastuksista tai töistä), mutta kivaa oli. Nyt ei saa itseään baariin edes kertaa vuoteen, ja silloin fiilis on lähinnä siitä kiitollinen, ettei itse kuuluu siihen vakiporukkaan joka yhä baareilee usein.

Kaipaan ehkä eniten sitä fiilistä että maailman on avoimena ja mahdollisuuksia täynnä. Toki se on sitä vieläkin, mutta ehkä vähän eri mittakaavassa.

Mea kirjoitti:Kaipaukseen one word: yökerhot!

Tätä komppaan! Olisi niin kiva käydä joskus tanssimassa. Mutta tanssipaikat vaan katosivat maan päältä jossain vaiheessa, taisi olla silloin, kun älykännykät yleistyivät ja nuoriso alkoi istua kapakoissakin vain puhelinta pläräämässä

Kaipaukseen one word: yökerhot! Se tunnelma, rakastin sitä ja rakastan kyllä edelleen. Mutta silloin ysärimusiikki oli uutta, joten sitä soitettiin pelkästään. Ei mitään nykyajan pellemusiikkia. Nyt jos haluat oikeaa musiikkia niin sitä on erikseen mentävä vinkumaan ja hyvällä tuurilla voi saada biisin-pari jos tietää olla suunnilleen oikeanlaisessa baarissa. Mutta ei se ole sama asia.

Katumiseen menee tietysti se että olin niin ääliö etten heittänyt idioottimiestä ulos heti eikä seuraavana päivänä.

Olisi tosiaan pitänyt kirjoittaa isovanhempien juttuja ylös. En tajunnut nuorempana kuinka onnekas olin kuullessani ensi käden kokemuksia Karjalan evakolta ja rintamaveteraanilta (vaikka vaari ei ihan kauheesti puhunutkaan rintamakokemuksistaan). Mummi varsinkin jakoi evakkokokemuksia ja tykkäsin kyllä kuunnella hänen juttujaan, mutta olisi tosiaan pitänyt laittaa niitä ihan paperille asti. Oikeastaan sama juttu myös jo edesmenneen isäni osalta, mutta hänen kohdallaan on kuitenkin vielä lukuisia ihmisiä, jotka ovat jakaneet ja jakavat edelleen muistoja isästä.

Kaipaan ehkä lähinnä sitä tietynlaista huolettomuutta ja toisaalta ison suvun kesken vietettyjä jouluja.

Mitään en kadu, ehkä kaipaan huolettomuutta.
Näin jälkeenpäin kun katson joitain nuoruuden kavereita (kaikki eivät ole enää hengissäkään), olen tyytyväinen etten sekaantunut tiettyihin piireihin ja aineisiin. Alkoholin kanssakaan en opetellut liikoja läträämään, vaikka toki oli normaalia nuorten biletystä.

En kaipaa mitään. Minusta tämä keski-ikäisyys on toistaiseksi ollut parasta aikaa.
Ihan nuorena aika meni pk-touhuissa ja kavereiden kanssa. Nuorena aikuisena töissä ja bilettäessä. Lasten syntymä luo toki raamit ja sitä oma aikansa. Eli sellaista luonnollista muutosta, eri aikakausia.

En isommin kadu mitään. Jos jotakin, niin sitä, että annoin tylyn ja ankaran äitini turhaan lytätä ja painaa minua alas.

Mitä kaipaan? Sitä, että nuorena aikaa tuntui olevan enemmän, kun velvollisuuksia oli vähemmän. Opiskelin yliopistossa, mitä periaatteessa inhosin. Otin kuitenkin opiskeluvuosien aikana kaksi koiraa, ja tuntui, että oli rajattomasti aikaa ulkoilla niiden kanssa ja koulutella niitä.

Joistain asioista, kuten opiskelu, mietin että olisin varmasti päässyt helpommalla elämässä kun olisin silloin uskonut esim äitiä. Mutta noin pääasiassa en kadu mitään.

Kaipaan joskus sitä kun kaveriporukalla mentiin ja tehtiin, silloin oli eri fiilis eikä väsyttänyt koko ajan.

^ Tuosta tuli mieleen, että tuota olen itsekin miettinyt, että olisi pitänyt kysellä enemmän ja kirjata ylös, mutta ei sekään varsinaisesti kaduta, koska se vaan ei silloin ollut itselle niin tärkeä asia, että olisin niin tehnyt. Samoin joskus olen miettinyt, että miten paljon isoäiti olisi voinutkaan opettaa minua käsitöissä, mutta minkäs sille voi, että itse innostuin kutomisesta vasta yli 10 vuotta isoäidin kuoleman jälkeen. Silloin noille ei vaan ollut aika mun omassa elämässä. Nyt kun esim. suvun asiat kiinnostaa, niin olen omien vanhempien kanssa koittanut laittaa mahdollisimman paljon ylös ja äiti on kirjoittanut kaikkiin vanhoihin kuviin, että ketä niissä on jne. Oma äitini on onneksi säilyttänyt paljon asioita ja isovanhempien ja heidän vanhempien jäämistöistä on löytynyt paljon kirjeitä yms.

Kaipaan illanviettoja ja extempore-reissuja kavereiden kanssa.
Kadun etten ollut silloin kiinnostunut suvun historiasta. En kysellyt isovanhemmilta heidän lapsuudestaan tai edes omilta vanhemmilta tai en jaksanut kuunnella jos kertoivat. Evvk.
Aikuisena nuo asiat kiinnostaisivat ja on vain kysymyksiä. Kun asioita selvittää niin nousee ihmeellisiä asioita esiin.
Miksi isoisoisä muutti perheineen 1000 km Suomen sisällä kun lapset oli pieniä?
Kuka oli setäni oikea isä?
Miksi isä muutti lapsena pois kotoa?
Näihin ei enää saa vastauksia.

Sorry nyt tällainen vastaus, mutta aloituksessa ei ole rajattu tätä kysymystä erityisesti vain niille, jotka kaipaa tai katuu jotain.

En kyllä kadu enkä kaipaa mitään. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö näillä tiedoilla jotakin olisi voinut tehdä toisinkin tai että ei olisi mitään hyvää mitä kaivata, mutta mun aivot, ajattelutapa ovat vain sellaiset, että en varsinkaan jää katumaan varsinkaan tekemättömiä asioita, enkä kyllä myöskään tehtyjä. Olen aika nopea käänteissäni, mutta myöskin hyvin sinut aina niiden ratkaisujen kanssa mitä olen tehnyt. Mä jotenkin ajattelen niin, että vaikka jokin ratkaisu myöhemmin voisi osoittautuakin huonoksi, niin sillä hetkellä kun olen sen asian ratkaissut, niin minulla oli siihen hyvät syyt. Eikä oikeastaan mikään ole koskaan vielä osoittautunut huonoksi. Musta jotenkin menneiden vatkaaminen, varsinkin jotenkin negatiivisessa mielessä, on aivan hirveän turhaa kun niille ei voi mitään. Toki sitä joskus voi muistella, että voi että, tuollakin tavalla tuolloin tein, että jos olisi tehnyt toisin, niin missähän sitä olisi nyt. Mutta katua ei silti ole tarvinnut. Sellainen vaihtoehtoinen elämä olisi tosi hauska peli, jos se olisi mahdollista, ihan siis vain mielenkiinnosta. Musta olisi esim. hauska tietää millaista mun elämä olisi, jos en olisi koskaan lähtenyt mun kotikaupungista, että mitähän sitä tekisi ja millainen ihminen olisi, jos olisi jäänyt sinne.

Eräs mainos toi mieleeni sen tunteen kun olin nuori ja menossa treeneihin. Koripallojen tömähtelyt, lenkkareiden kitiseminen lattiaa vasten, hyvä treeni, hiki. Tuli ihan ikävä. Treeneissä oli aina kivaa, toisin kuin lentopallossa jossa yksi itseään täynnä oleva pelaaja karkotti kaikki muut. Kun kukaan muu ei osannut mitään kuin hän, niin huusi ja haukkui koko ajan.

Halusin poliisiksi koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan. Lukiossa ollessa alkoi maailmassa ja Suomessakin tapahtua kaikkea kamalaa ja totesin etten halua poliisiksi tällaiseen maailmaan. Olin tyytyväinen siitä päätöksestä pitkään mutta aikuisena alkoi kaduttaa. Kaduttaa edelleen. Olen päättänyt alkaa treenata niin että läpäisisin poliisikoulun fyysisen testin! En siis hae poliisikouluun vaan riittää että läpäisisin testin.
Mitä kaipaatte tai kadutte nuoruudestanne?