Lemmikit

Kyllä pappi siunaa myös kirkosta eronneita.
Hautaamistapaan vaikuttaa millainen hautapaikka on. Montako arkkupaikkaa tai uurnapaikkaa on. Siitä voi sitten valita kummin esim. vainajan toiveen mukaan. Samassa haudassa voi olla molempia.

On ymmärrettävää, että jos vainajalle on jo aiemmin pidetty hautajaiset, niin uurnanlaskussa ole enää mitään kummempaa ohjelmanumeroa, varsinkaan jos siihen osallistuvat samat ihmiset. Meillä ne sukulaiset, jotka eivät iän vuoksi olleet päässeet siunaustilaisuuteen /siunaustilaisuutta ei ollut, odottivat uurnanlaskulta jotain samantyyppistä juhlavuutta kuin hautajaisissa (puhetta, laulua, tekstinpätkää tmv.) ja olivat varsin hämmentyneitä jälkeenpäin. He olivat pukeutuneet tummiin pukuihin, kun muilla oli päällä värikästä, parempaa arkivaatetta. He odottivat voivansa jättää vähän pidemmät jäähyväiset ja jonkinlaista muistotilaisuutta. Vahingosta viisastuneena olen ajatellut, että täytyy seuraavalla kerralla itse jotenkin varautua etukäteen jollakin muistelolla, puheella, albumilla, tilaisuuteen sopivalla tekstinpätkällä tai kappaleella siltä varalta, että kukaan muu ei olisi (ja tietenkin olla tuntosarvet pystyssä ja kysyä lähemmiltä sukulaisilta sopiiko).

Mä olin yksissä hautajaisissa viime vuonna ja toisissa pari viikkoa sitten. Molemmissa aikalailla sama kaava eli siunaustilaisuus kappelissa/kirkossa ja kukkien lasku arkulle, sen jälkeen muistotilaisuus kahveineen. Molemmissa porukkaa oli kohtalaisesti, ei kamalasti, mutta kymmeniä kuitenkin. Toisella uurna laskettiin sitten perheen kanssa, toisessa tuhkat sirotellaan mereen perheen toimesta, kun aika on.
Ei siis mun näkökulmasta ole juuri muuttunut muuten kuin, että tuhkaaminen on yleistynyt. Enää ei siis haudan äärelle kokoonnuta isolla porukalla, kuten aiemmin usein oli. Uurnan lasku tai tuhkien vieminen jonnekin on varmasti koruton tilaisuus, ellei siihen erikseen joku kehitä ohjelmaa. En kyllä näe tarvetta ohjelmalle, jos on jo siunaaminen ja muistotilaisuus pidetty aiemmin isommalla porukalla.

Hautapaikka valmiina, lunastimme suvun vanhan hoitamattoman paikan. Vanhemmiten on tullut tärkeäksi päästä matojen ruuaksi kauniissa paikassa, isojen tammien alla.

Suklaisen kuollessa heräsimme miten pieni joukko tuli (en tiedä oliko muita kutsuttu), mutta meitä oli vain kaksi perhettä. Joista me kai olimme se lähempi, mikä oli hassua kun ei nähty edes kertaa vuoteen ja silti me olimme lesken läheisimmät ihmiset. Mutta tätä tämä kai on, yhä vähemmän lapsia ja enemmän hautajaisia, ja ihmisillä pienemmät suvut. Kymmenen vuotta eläkkeelle pääsyn jälkeen ei työpaikalta tule ketään (onko siellä enää ketään kuka muistaa), ja koronan aikana moni eristäytyi niistä ystävistä ja tuttavistakin. No, hautajaiset on toisaalta ongelmista pienin, siihen läheisen menetykseen verrattuna.

Veli haudattiin 17 vuotta sitten. Ei olla koskaan kuuluttu kirkkoon. Muistotilaisuuteen tuli paljon ihmisiä, yli 100, varmaan lähemmäs 200. Yksi tuttu oli puhujana, olin edelleen niin shokissa ja surullinen etten muista tarkkaan yksityiskohtia. Tilaisuus oli kappelissa. Kahviteltiin jossain seurakuntasalissa, tosin sinne pääsi vaan kutsutut, ei ollut mahdollista ihan kaikkia muistamiseen osallistuvia kahvittaa.

Tämä on ainut kirkkoon kuulumattoman hautajaiset joissa olen ollut, näitä on kyllä vielä edessä.

Omista hautajaisista en ole toivonut kummempia. Noin muuten on se ja sama, mutta kiva olisi jos tarjolla olisi voileipäkakkua, se kun on mun herkkua.

Meillä ei ole järjestetty mitään kissanristiäisiä, isä pudotettiin kuoppaan yli 30v sitten ja ihan oltiin kahdestaan äidin kanssa.
Siskonpoika kuopattiin viimeksi, se oli ihan kirkossa, mutta paikalla vain ihan lähisuku, itse olin mummin kuskin roolissa, muuten en olisi edes mennyt.
Kahvit oli isänsä kotona, siskoni, eli äitinsä ei vaivautunut paikalle.
Äidin kanssa on sovittu että tuhkat ripotellaan osin johonkin jorpakkoon ja loput sukuhautaan.
Mä oon ilmoittanut että mä haluan tulla ripotelluksi mökkitontille yhdessä koirien tuhkien kanssa.

Hautajaisten järjestely on muuttunut aika paljon muutamien viime vuosien aikana verrattuna aikaisempiin vuosikymmeniin. Tuhkaaminen on yleistynyt ja koronakin vaikutti siihen, että hautajaisia alettiin järjestää vain lähisuvun tai perheen paikalla ollessa. Uudet käytännöt (tai niiden puute) ovat varmaan tulleet omaisillekin yllätyksenä. Nyt kun yhä useammat ovat vielä eronneet kirkostakin, niin uurnanlaskusta puuttuu "seremoniamestari" ja tilaisuus voi olla jokseenkin karu.

Isoäitini kuoli pari vuotta sitten ja hänelle pidettiin perinteiset arkkuhautajaiset: siunaustilaisuus ja kukkien lasku kirkossa, kulkue haudalle, jossa kanttori lauloi ja pappi vielä puhui. Sen jälkeen ruokaa ja kahvia seurakuntatalolla. Pappi kertoi vainajan elämästä ja veisattiin pari virttä. Jäi juhlallinen, kiitollinen ja lohdullinen olo.

Parin sukulaisen uurnanlaskussa ei oikein tiedetty, miten toimia. Ensimmäisellä oli kyllä siunaustilaisuus kirkossa ja sen jälkeen kahvit lähisukulaisille perheen kotona. Uurna laskettiin hautaan muutama kuukausi sen jälkeen. Haudalla jokainen lapioi vuorollaan hiekkaa uurnan päälle ja lopuksi velimies tiivisti hiekan kengänkannalla. Joku lausui psalmin 23. Sen jälkeen kokoonnuttiin vielä kahville juttelemaan.

Toisella sukulaisella ei ollut siunaustilaisuutta, mutta muutamia lähimpiä sukulaisia kokoontui uurnanlaskuun. Uurna laskettiin hautaan, peitettiin hiekalla ja vietettiin hetken hiljaisuus. Sitten siirryttiin lähikahvilaan, jossa poristiin niitä näitä kuulumisia. Vainajasta ei puhuttu sanaakaan, vaikka hän oli ollut mukava ja vieraanvarainen kaikille eläessään. Monille jäi vähän ontto ja kaduttava olo jälkimainingeiksi.

Olen itse eronnut kirkosta, joten hautajaisiini tuskin tulee pappia siunaamaan ja johdattelemaan tilaisuutta. Minulla ei kuitenkaan missään nimessä olisi mitään sitä vastaan. En haluaisi, että jälkeenjääneille tulee sellainen olo, että olipa kuin koiran hautajaiset. Voihan olla, että itsekin joudun järjestämään jotkut hautajaiset ilman ammattiapua.

Miten teillä?